3rd Rail
Jos joku tässä maailmassa on pysyvää, se on Petoksen paatos. Se on hyvä, suorastaan lohdullinen asia.
Kuunnellessa vuonna 2016 julkaistavaa Petos-levyä, tunnelmat ovat kuitenkin totaalisen kaksijakoiset. Meininki on loistava; joku puhuu pitkästä aikaa suoraan ja sylkee kursailematta nykynysväyksen suuntaan. Toisaalta aika nopeasti tajuaa että uusi polvi, jolle Petos monin paikoin tekstinsä suuntaa, ei varmasti tajua niistä yhtään mitään. Ja vaikka joku jonkun perimätiedon pohjalta tajuaisikin, ei välittäisi.
Tämän levyn tekijä on aina painottanut sitä, miten ei ”välitä vittuukaan” juuri mistään. Tuntuu siltä, että hänen jälkeensä tulleet ovat vieneet asian tilan vielä pidemmälle. He eivät välitä senkään vertaa. Myös katutason vanhat käyttäytymis- ja arvokoodistot ovat kadotettua kulttuuripääomaa.
Yksi levyn parhaista paloista, Asian ytimessä -biisi saa lisäpotkua vanhan Kallio Underground -toveri Jontin vierailusta. Kappaleessa sivallellaan myös vähän kokeneempia – tosin KU-veteraaneihin verrattuna nuoria – tekijöitä. Gaalat ja Itsenäisyyspäivän vastaanotot saavat luonnollisesti tylyn tuomion.
Petos on asioissa mieluummin oikeassa ja vanhoilla tasoilla, kuin kiinni uudessa ja epävarmassa. Yhdessä asiassa hän on kuitenkin jopa omaa aikaansa edellä. Kasarifunk on hallinnut dj-trendejä vuosia, ja on selkeästi aika siirtyä eteenpäin – seuraavalle vuosikymmenelle.
”Löysin tarkotuksen niinku joku uskon, ja epävakaat lähtökohdat kasvatti jonkin sortin muusikon”, sanoo Pengerkadun Perkele hittibiisillä (kyllä, väitän että se on sellainen) Ysäri Funkkii. Vaikka meno raidalla on rehtiä ja rajua, ilman minkään valtakunnan itsetarkoituksellista hienostelua riimipuolella, on biisin groove jo testattu toimivaksi myös kaukana 3rd Railin luontaisten metsästymaiden ulkopuolella.
Rinnastus saattaa olla muuten korni, mutta Ysäri Funkkii on soundiltaan, ja sen tuomalta koko biisin toimivuudeltaan kuin Parisin Guerrilla Funk -tuotantoa. Jäisinkin lumiukko heilahtaa tällä rytmillä. Petos ja tiiminsä ottavat siis tietoisen riskin biisin leviämisestä tyyliä ymmärtämättömiin korviin. Väitän senkin olevan hyvä asia – mikä olisi parempaa polttoainetta räppärille, jonka teksteissä isoa osaa näyttelevät tietämättömät ja harhaoppiset maallikot?
Testamentti ei varmasti jätä kylmäksi Petoksen vanhoja diggareita. Sisältö on yhtä rujoa kuin ennenkin. Se on kuitenkin paketoitu tällä kertaa muotoon, josta saattaa kuin saattaakin saada kiinni myös asiaan vähemmän syvästi vihkiytynyt yleisö. Kammoksuttua radiosoittoa tuskin kannattaa kuitenkaan pelätä.
Ai niin. Takavuosina oli tapana – hienojen arvioitsijoiden ja muiden kommentaattoreitten taholta – kritisoida kotimaisia räppitekeleitä itseironian puutteesta.
”PedVetos koputtelemas sun ovella, kaupittelemas käytettyi tuotteita uuden verosina, naama pokkana”.
Se siitä.
Niko Toiskallio