“Jos lopputulos kuulostaa tältä, voi räpätä vaikka hiukkaskiihdyttimistä” – arviossa Alamaan Nälkä

21.03.2016

Alamaa julkaisee 24.3. Nälkä-albuminsa, eikä nälkäisyydestään huolimatta ole kokenut tarpeelliseksi lähteä Pietarsaaresta. Lue Niko Toiskallion arvio faijailua ja kannabistakin sisältävästä levystä.

Alamaa
Nälkä
Överdog
7,9 / 10

alamaa-nalka“Nälkänen ämsee / härkänen ämsee” -riimipari kuultiin takavuosina vähintään riittävän moneen kertaan. Klassinen asetelma siitä, miten räppärin pitää pysyä nälkäisenä voidakseen todistaa tasonsa, on sittemmin viimeistään parina viime vuonna menettänyt merkitystään. “Nuoret kokelaat vaan pousaa, oh no! / ne kopioi biitit ja varastaa flown”, kommentoi Lempi Joe nykymenoa jo vuonna 2014 K-16-levyllään.

Vastaväittäjiäkin tälle löytyy, kuten olemme voineet huomata esimerkiksi Gettomasan ja Kriso K:n uutukaisilta. Myös helposti muualle kategorioitava VilleGalle osoitti Gettomasa-vierailullaan, ettei jo paljon saavuttaneen vokalistinkaan tarvitse jäädä laiskanpulskeuden vangiksi.

Alamaa kuuluu samaan kastiin Kriso K:n kanssa sikäli, että kyse on todella tinkimättömistä ja taidemuotoaan syvästi arvostavista pitkän linjan sylkykoneista. En lähde kaivamaan diskografioita tai Wikipedia-arvailuita, mutta muistelen että pietarsaarelainen Alamaa on näistä kahdesta kuitenkin kokemuspohjaltaan varsin paljon Jyväskylän Diamond D:tä tukevammilla lähtötelineillä vuoteen 2016.

Mutta käsillä olevaan julkaisuun. Nälkä alkaa nimiraidalla. Alamaan ytimellä ja tyylillä laulava Anniina-sisko on ensimmäinen kuultava ihmisääni. Kertsin sisältö jää parin ensimmäisen kuuntelukerran osalta anglismeineen hämärän peittoon. Asiallinen meno tosin on, kunhan aukeaa.

Hyvinkin yllättävä vertailukohta tulee mieleen päämiehen riimeistä raidalla – hänhän kuulostaa paikoin lähes identtiseltä nuoren Elastisen kanssa! En tiedä, onko kyseessä tarkoituksellinen viittaus Fintelligensin Voittamaton-hittiin kohdassa “kuumana riimit ku kaaka-oo / old school ku faara-oo”, mutta tahallaan väärin painotetut loppusoinnut kuullessaan ei voi välttyä palaamasta aikaan, jolloin Radiomafian Upteekki-ohjelma breikkasi Elastisen ja Iso-H:n tielle koko kansan suosiota.

Tribuutti tai ei, oikeaan suuntaan se menee. Kenenkään genren kotimaisen elämänmuodon kaarta parikymmentä vuotta seuranneen ei liene enää syytä kiistää Fintelligensin massiivista merkitystä sille.

Nälkä-biisin sisältämiä ravintoainevertauksia ei räpissä ole ikinä liikaa, siitä pisteet selkeästi ruokahaluisan ämseen suuntaan. Laajempi tunnelma jatkuu samanlaisena Supafly-raidalla. Sen jälkeen kuullaan yksi jo aiemmin julkaistuista pätkistä, edellisiä asteen sielukkaampi, muttei vauhdiltaan yhtään hillitympi Hulluus on plussaa. Kappale ja sen video innostivat todellakin odottamaan tätä albumia jo reilu vuosi sitten. Biisi on itse asiassa niin hyvä, että olisin suonut sille jonkin toisen paikan levyn biisilistassa – nyt alkaa tempon puolesta jo hengästyttää. Mutta hulluus on plussaa, myös kappalejärjestyksiä laadittaessa, näin uskon Alamaan ajatelleen.

Joka tapauksessa tässä kohtaa alan odotella rauhallisempaa iskutaajuutta levyn kokonaisuudessa. Hyvin pienessä määrin näin käykin, kun seuraavaksi kuullaan yksi monista, mutta sarjassaan ensimmäisten julkaistujen joukkoon kuuluvista isi-anthemeista, Bigdädi. Vierailijat Paleface ja Särre ryydittävät omilta tahoiltaan varsin uhmakastakin faijailua. Biisi lienee kuitenkin jo useimmille tätä lukeville tuttu, joten tiedätte kyllä.

Näinä päivinä -biisi on sitten viimein se iisimpitempoinen esitys. Sekä Alamaan että Anniinan vokaalisoundien sävyt pääsevät rauhaisamman äänimaiseman päällä parhaiten oikeuksiinsa. Faijailua on tässäkin, sillä se tuppaa olemaan ihmisen elämässä melko kokonaisvaltainen asia. Myös turha maailmallinen kiire lapsen kasvua seuratessa havaitaan toissijaiseksi asiaksi.

“Beibe”, jonka apua päiviin ja öihin kaivataan laulussa ei tällä kertaa olekaan tyttöystävä, vaimo tai muu naisseuralainen, vaan se oma lapsi. Kyllä, sinänsä pieni ja avuton ihminen saattaa auttaa jaksamisen suhteen huomattavasti enemmän kuin täysikasvuinen homo sapiens. Toisen versen alussa tunnelma on sama kuin Alamaan edellisen soololevyn helmessä, Paskasta kultaa. “Maailmasta pahan saa irti jos haluu kaivaa / mut kultaa löytyy sen alta ku jaksaa vähän painaa”. Harvinaisen totta.

Seuraavien kolmen biisin ajan puhutaan enemmän tai vähemmän kannabiksesta. En ole alan suurempi asiantuntija, ja myönnän että paikoitellen B-Realiksi B-Realin paikalle pyrkivien suomiräppäreiden budinpalvonta käy raskaaksi. Alamaa ei kuitenkaan ole millään tasolla noviisi, vaan sisällyttää leijailun puolestapuhumiseensa monia sävyjä ja sisältöjä. Luonto oma…ei kenenkään -biisi on kerrassaan loistava ja henkilökohtainen puheenvuoro virallisesti hyväksytyn ja tuetun lääketeollisuuden, ja laittomina pidettyjen kipulääkkeiden suhteesta. Hiphopin sijasta nyt on talossa inhimillisyys.

Hipit hiljaa -raidalla blaadaus on myös läsnä, mutta vain sivuroolissa. Maapallon tulevaisuuden ja yksittäisen kuluttajan vastuun merkityksen pohdinnasta on kyse. Nimenomaan pohdinnasta; vastauksia ei sinänsä anneta, eikä tekstistä niitä toivottavasti kukaan poimikaan. Ajattelemisen aihetta sen sijaan on tarjolla, ja mehukkaita vertauskuvia siihen kannustamassa. Yksilön valintojen ja suurten, muodottomien teollisuukoneistojen suhteen kelailu jatkuu Silti-biisillä, jossa polttopisteessä ovat sota, sotiluus ja näiden pyörittämä bisnes.

Oo sinä vaan on biisi, jonka haluaisin kuulla radiosta, usein. Ensinnäkin siksi, että se edustaa sitä rauhaa ja elämän arvostusta, jota maailman mölyämisen keskellä tarvitaan. Toiseksi siksi, että se kuvastaa Alamaan parhaita puolia paremmin kuin yksikään ämsee-uhmailu. 2Pacin Keep Ya Head Up kuuluu selkeästi rakkaalle naiselle omistetun hienon tunnelmapalan taustalla.

Syvälliseksi ja hartaaksi menneen tunnelman rikkoo itselle lähes täysin vieraasta
maailmasta kertova Mä ounaan. Vanhoilla pelisoundeille käynnistyvä biisi on omistettu juuri sille, pelaamiselle. Spesifiin aiheeseen tehty kappale onnistuu silti tunnelmallaan putoamaan vain ohimennen ja sivusta peliohjaimien kautta aukeavaan maailmaan tutustuneelle setämiehellekin. Jos lopputulos kuulostaa tältä, voi räpätä vaikka hiukkaskiihdyttimistä tai maksalaatikkokoneesta.

Kokonaisuutena Alamaan kaikessa tekemisessä kuuluu se, miten mies on onnistunut pysymään kotikonnuillaan Pietarsaaressa koko sen ajan, jona muu maa on muuttanut Helsingin vaikutusalueelle. Hän onnistuu syventymään asioihin, joutumatta silti siihen erakoitusmisloukkuun, joka hektisemmässä ympäristössä vaanii myös montaa räp-kirjoittajaa.

Pohdiskelu kuulostaa luontevalta, ja Alamaasta jää kuva niin sanottuna normaalina tyyppinä, jolla on vain ollut aikaa miettiä elämää. Samaisesta paniikkipiirin ulkopuolelle jäämisestä juontanee myös nimenomaan se nälkäisyys räppärinä.

Niko Toiskallio

Lisää luettavaa