JVG varmistelee statustaan vuosikymmenen merkittävimpinä hitintekijöinä – arviossa Rata/raitti

"JVG:n Rata/raitti on keskimääräistä suomipop-levyä koherentimpi, monin paikoin aivan hyvä, parhaimmillaan erinomainen. Mitään se ei muuta eikä uudista, eikä ole tarkoituskaan. Paikkansa se täyttää ja listoja se tulee hallitsemaan koko kesän", kirjoittaa Niko Peltonen.

13.06.2019
JVG - Rata/raitti
PME/Warner
5,8 / 10

JVG ilmoitti taannoin lopettavansa albumien tekemisen, mutta vuoden 2017 Popkorni-suurmenestys sai linjanvedon tuntumaan yhdentekevältä. Nimenomaan albumina sitä kulutettiin poikkeuksellisen paljon, vaikkei fyysistä tuotetta ollutkaan saatavilla. Nyt mieli on muuttunut lopullisesti, sillä Rata/raitti julkaistaan myös cd:nä. Sitä on markkinoitukin perin traditionaalisesti: pohjustettu ensin hyvissä ajoin helmikuussa julkaistulla Ikuinen vappu -singlellä, sitten vielä viime metreillä toisella alustusbiisillä (Frisbee). Rata/raitti on konventionaalisesti kymmenen biisin mittainen, ja ennakkoon on kuultu vain nuo kaksi.

Tuntuu, että tällaiseen vanhanaikaisuuteen on varaa niillä, jotka tietävät täsmälleen asemansa popkentällä. JVG:n jätkät ovat kukkulan kuninkaita viimeistään nyt, kun niin suuri osa taannoisista kilpailijoista on ”lopettanut”, tauolla tai hassaamassa suosiotaan poukkoilevilla uraratkaisuilla.

Ikuinen vappu on todistanut duon suosion vastaansanomattomasti. Se on hallinnut kevätkauden striimauslistaa mielin määrin, ja Leijonien kultajuhlissa debyyttinsä saaneen Frisbeen myötä JVG pääsikin syrjäyttämään itsensä kärjestä. Neljässä kuukaudessa Ikuinen vappu on 10 miljoonan toiston haamurajan kynnyksellä, ja lista-asiantuntija Timo Pennanen ennakoi äskettäisessä Facebook-päivityksessään, että siitä tulee koko päättyvän vuosikymmenen suurin hitti Suomessa.

Tietysti sinkku julkaistiin juuri oikeaan aikaan: JVG oli pitänyt omalla mittapuullaan pientä julkaisutaukoa ja antanut muutamankin kollegan suorittaa rauhassa näyttävät jäähyväisensä. Mutta kyllä Ikuisen vapun erityislaatuisen suosion täytyy liittyä myös itse biisiin. Se todistaa taas kerran, millaisesta aineksesta kaikkein suurimmat suomihitit syntyvät. Se on hieman melankolinen ja hieman darrainen, ja siinä mainitaan nimeltä suomalaisia paikkakuntia. Se edustaa reissulaulujen ja kiertuebiisien jatkumoa, joka vetoaa aina, vaikka melko harvalla meistä onkaan kokemusta maan kiertämisestä ammatikseen. Sen nuotiolaulumainen kertosäe on laadittu taitavasti ja tarkoituksella ”kenen tahansa hoilattavaksi”, siinä missä tätä ennen JVG on jättänyt laulukertsit sliipatuille poppareille. Kai se edustaa hyvin väljässä mielessä jonkinlaista uusiskelmää, jonka noususta on nyt ollut paljon puhetta.

Ainakin se on nykypäivän finnhits-musaa. Oikeastaanhan JVG on edustanut sitä viimeistään Kran Turismosta alkaen.

Näin paljon puhetta Ikuisesta vapusta siksi, että biisinä ja hitti-ilmiönä se on kiinnostavampi kuin Rata/raitti albumina. Kokonaisuuden mitalta konservatiivinen ote tarkoittaa tiettyä laimeutta. JVG tuntuu hyväksyneen sen, että he tekevät koko kansan musiikkia eivätkä siten voi olla kehityskulkujen eturintamassa.

Rata/raitti tarjoilee kyllä varmoin ottein erilaisia tunnelmia ja aiheita akselilla kevyestä melkein vakavaan. Kiertue-elämä on jonkinlainen väljä yleisteema levyn otsikosta ja aloitus- ja nimibiisistä alkaen; Ikuinen vappu kuullaan heti sen perään. Sitten kolutaan kuusi biisiä suht hilpeissä tunnelmissa. Huoli pois -biisissä dokaillaan Gaselleja kuunnellen, ja JVG:n vähän vakavoiduttua näiden kahden suunnilleen saman suomirap-sukupolven edustajan välille onkin alkanut muodostua henkisiä yhtäläisyyksiä. Ehdottomasti ehkä on hauskahko ja funky kuvaus ”nykynuorisolle” kenties tyypillisestä vaiheilevasta mielenlaadusta, Frisbee on tämän kesän populistinen sinkkuanthem, Lite Bättre vie ruotsinlaivalle ruotsinlaivadiskon ja ennalta-arvattavien läppien saattelemana, Spagettipyssyt lanseeraa taas uuden mieleenpainuvan ilmaisun ”JVG-speakiin” ja tanssittaa hattaramaisen tarttuvasti ja yhtä tyhjänpäiväisesti.

Siinä välissä Netti ei unohda on teemaltaan ja vähän musiikillisestikin levyn mielenkiintoisin sivuaskel, vaikkakin aika epäonnistunut sellainen, kuten lähes poikkeuksetta kaikki toistaiseksi kuulemani suomalaiset internetistä ja sosiaalisesta mediasta kertovat kappaleet. Iben värvääminen mukaan tähän on paperilla hyvä idea, mutta yhdessä nuoremman polven taiturinkaan kanssa eivät Jare ja VilleGalle saa tietoturvaan, yksityisyydensuojaan ja some-skandaaleihin liittyvistä pohdinnoistaan irti mitään, mitä ei oltaisi luettu tuhannesta palstantäytekolumnista. Tämä on todella vaativa aihepiiri, ja pelimusiikkimainen tausta saa koko kappaleen kuulostamaan riman ali suorittamiselta ja vitsiltä.

Viimeisissä biiseissä palataan kiertue- ja tähteysteemaan. Kalenterist tilaa ottaa uravalintaan parisuhdekulman ja duettokumppaniksi Evelinan. Aivan toimivaa suomi-r&b:tä ja ilahduttavasti myös tasa-arvoinen kollaboraatio, jossa Evelinankin rooli on kiertueelta kultansa luo palaavan poptähden.

Useammassakin Rata/raitin biisissä on itsenäistä hittipotentiaalia, mutta Ikuisen vapun ohella se toinen todellinen leka on säästetty loppuun. Häikäsee on nimestään lähtien jatkoa eräille aiemmille JVG-anthemeille, mutta mitään ihan näin kosiskelevaa ja samalla tässä genressä toimivaa he eivät ole aiemmin tehneet. Tähteyden ja esillä olemisen problematiikkaa ja euforiaa purkava balladi on koko ajan räjähtämäisillään vuorenkorkuiseen pauhuun, mutta pysyy kuin pysyykin aisoissa. Reino Nordinista voi sanoa paljon kaikenlaista, mutta Häikäsee-kappaleen hehkutuslaulajana hän on paikallaan ja kruunaa itsevarman ja suvereenin tulevien kesäiltojen jättihitin.

Näin voidaan todeta JVG:n varmistelevan hallitusti statustaan vuosikymmenen ehkä merkittävimpinä hitintekijöinä. Cheek täytti stadionit ja mäkimontut, mutta katalogeja tarkastellessa on selvää, että JVG:llä on enemmän itsessään mieliin painuneita iskusävelmiä, jotka tulevat muodostamaan tämän aikakauden soundtrackin tulevillekin sukupolville siinä missä Katri Helena, Marion ja Tapani Kansa edustavat 70-lukua yhä edelleen.

Ei ole yllätys, että koko kansan musiikkia tekevät tahot, joilla on ikävuosien ja urakokemuksen puolestakin pelisilmää isojen yleisöjen haltuunotolle. DJPP:n ja Eppu Kososen nimet toistuvat Rata/raitin krediiteissä, ensin mainittu on levyn vastaava tuottaja. Säveltäjistä löytyy Teemu Brunilaa, Kyösti Salokorpea ja Okke Komulaista. Näin sitä 2000-luvun suomipoppia tehdään ja markkinoidaan Juha Tapion kohdeyleisöä astetta freesimmälle jengille. Eikä siinä mitään vikaa ole. Toimistotyönä ne finnhitsitkin syntyivät.

Ja yllä esitetystä kritiikistä huolimatta Rata/raitti on keskimääräistä suomipop-levyä koherentimpi, monin paikoin aivan hyvä, parhaimmillaan erinomainen. Mitään se ei muuta eikä uudista, eikä ole tarkoituskaan. Paikkansa se täyttää ja listoja se tulee hallitsemaan koko kesän.

Niko Peltonen

Lisää luettavaa