Kornii poppii 2.0 – haastattelussa JVG

Hiphop on tällä hetkellä maailman suosituinta musiikkia, ja JVG on Suomen suosituin popyhtye. Tässä haastattelussa kuudennen levynsä julkaisuun valmistautuvat Jare ja VilleGalle kertovat, miksi näin on tapahtunut ja miten musiikkibisnes nykyään toimii.

JVG Sinebrychoffin taidemuseossa.
Markus Paajala

Kymmenisen vuotta sitten, joulukuussa 2009, kaksi urheilijanuorukaista latasi Facebookiin Koutsi soittaa -nimisen musiikkivideon.

Viidenkympin kameralla kuvatussa kotivideossa 22-vuotias ilmastointiasentaja Ville-Petteri Galle ja kiinteistötalouden opiskelija Jare Brand esittävät jalkapallolupausta ja valmentajaa. He vääntelehtivät minkkiturkeissa ja college-paidoissa valkoista seinää vasten ja räppäävät varastetun biitin päälle siitä, kuinka ”illal ois matsi mut hei meilhä on ikuinen tatsi”.

Koutsi soittaa oli kannatuslaulu Jaren ja VilleGallen rantafutisjoukkueelle FC Allianssille. Se oli sisäpiirivitsi, joka ei jäänyt kertakäyttövitsiksi. Ensimmäisen yhteisen biisin työstäminen ja julkaiseminen sai tekijänsä niin täpinöihin, että he päättivät jatkaa urheiluaiheisen rap-musiikin tekemistä.

Ajan myötä harrastelijatoiminta vakavoitui ja muuttui työksi. Pilke silmäkulmassa kuitenkin säilyi. Tänä keväänä JVG julkaisee jo kuudennen albuminsa ja kolistelee kymmenen vuoden merkkipaalua.

Tai itse asiassa yhtye ei ole ihan varma.

”No siis… Me ollaan nyt Jaren kanssa mietitty, että koska se kymmenvuotisjuttu oikein on. Mistä se laskenta lähtee”, VilleGalle tuskailee ja ottaa kännykän käteensä. Siinä on Popsocket-pidike, jossa on JVG:n logo: X-kirjain, jonka syvennyksiin on upotettu aakkoset J, V, G sekä numero 11. Se viittaa JVG:n debyyttilevyn ilmestymisvuoteen.

”Me oltiin yksi päivä, että kuka tämän logon on oikein tehnyt! Että vittu, joudutaanko me nyt tuon logon takia vääntämään kaksi vuotta ylitöitä, että saadaan se kymmenen vuotta täyteen!”

Kymmenen – tai kahdeksan – vuotta on nykyään pitkä aika musiikkibisneksessä. Levymyynnin lasku, striimaussuosion arvaamattomuus ja yhä keskittymishäiriöisemmäksi muuttunut kulttuuri ovat johtaneet tilanteeseen, jossa monen artistin elinkaari mitataan kuukausissa. Levy-yhtiö saattaa näyttää aloittelevalle popparille ovea jo toisen tai kolmannen flopanneen sinkun jälkeen. Vastaavasti isolla hypellä kentälle rynnistänyt artisti saattaa painua unohduksiin parin keskinkertaisemman biisin jälkeen.

JVG on kestänyt. Se on onnistunut tehtävässä seuraamalla aikaansa, kokeilemalla eri genrejä ja olemalla häpeilemättömän pop. Ja tietysti iskemällä kultasuoneen: suomalaisten jääkiekkosuhteeseen.

JVG:ltä ei ilmestynyt viime vuonna ainuttakaan omaa biisiä. Silti bändin vuonna 2017 ilmestynyt Popkorni-levy vietti koko vuoden 2018 Suomen virallisella listalla ja radioiden tehosoitossa. Tätä kirjoitettaessa levy on yhä listalla – 18 kuukautta ilmestymisensä jälkeen.

”Me on päästy yllättävän pitkälle”, VilleGalle sanoo.

”On tässä edes jotain tehty oikein.”

Popmusiikki ei ole enää entisensä. Itse asiassa se on liukunut hyvin kauas 2010-luvun alun tilanteesta.

Striimauksen yleistymisen myötä hiphopin suosio on räjähtänyt, valkoinen monokulttuuri on murtunut ja aiemmin marginaalissa viihtyneet alagenret, kuten latinalainen trap ja k-pop, ovat valtavirtaistuneet ja sekoittuneet hiphopin kanssa.

Samalla on syntynyt uudenlainen popin sääntökirja. Sille on tyypillistä esimerkiksi se, että artisti räppää ja laulaa (usein muillakin kielillä kuin englanniksi), vierailee säännöllisesti muiden artistien biiseillä ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä sosiaalisessa mediassa.

New York Timesin musiikkikriitikko Jon Caramanica on luonnehtinut popin uutta aikakautta Pop 2.0:ksi. Nimi on osuva, sillä Katy Perry, Justin Timberlake ja monet muut ”Pop 1.0 -aikakauden” tähdet ovat lyhyen ajan sisällä käytännössä hävinneet kartalta.

Spotifyn kolme maailmanlaajuisesti kuunnelluinta artistia viime vuonna olivat Drake, Post Malone ja Xxxtentacion. Suomen top-kolmosessa olivat Cheek, JVG ja Eminem.

Listoilla pysyäkseen on hyvä tietää, mitä Suomi tai maailma kuuntelee. Jare ja VilleGalle sanovatkin seuraavansa aktiivisesti, mitä popmaailmassa ja etenkin Atlantin toisella puolella tapahtuu. Siihen heitä velvoittaa myös oma levy-yhtiö, PME Records.

”Totta kai ollaan tässä päivässä”, VilleGalle sanoo.

”Se on nykyään tosi helppoa. Kun herää aamulla, avaa kännykän ja katsoo Instagramista ne tilit, jotka julkaisevat fresheimmät jutut jenkkien päästä. Sitten näkee, että esimerkiksi Drake ja Meek Mill ovat yhtäkkiä sopineet biiffinsä ja olleet yhdessä lavalla.”

Räppäri ja Rutilus-musiikkimediayhtiön pomo Miika ”Särre” Särmäkari sanoi tammikuussa Teostoryn haastattelussa, että hiphop on nykyään enemmän tunnetta kuin sanoja. Väite saa tukea suoratoistopalveluiden kärkipaikoilta, jossa naamatatuoitu ja kitaravetoinen depressio-rap piti pintansa koko viime vuoden. Suomessa samaa kuvastoa on maalaillut esiin PME:lle levyttävä Tippa ja hieman yllättäen myös Jori Sjöroos uusimmalla Sadboi-singlellään.

JVG:n musiikkiin alakulo ei ole tarttunut, vaikka tuore single Ikuinen vappu onkin melankolinen kiertuekuvaus stadin poikien eksymisestä maakuntien pitkille ja pimeille valtateille.

”Positiivisempi kama vaan tulee meiltä luonnollisemmin. Ollaan sellaisia jäbiä, ja tykätään välittää hyvää fiilistä”, Jare sanoo.

Nuorempana etenkin VilleGalle seurasi läheltä Kallion underground-räppiä. Synkkä ja päihdeongelmainen kuvasto ei kuitenkaan mennyt ihon alle. Kun JVG teki oman dokauslaulunsa, se oli bile-anthem Häissä.

”Nyt kun ollaan oltu syksystä asti studiossa, ollaan mietitty, että olisi kiva laittaa taas ulos positiivista kamaa, joka ei kuitenkaan menisi ironian puolelle. Musaa, josta tulisi ilmi, että hei, täällä Suomessa on loppupeleissä kaikki hyvin, ja täällä on hauskaa ja näin”, VilleGalle sanoo.

Vaikka Särren peräänkuuluttama fiilis on pääosassa ­JVG:n musiikissa, Jare ja VilleGalle antavat yhä painoarvoa sanoituksillekin. He eivät ole hurahtaneet trapissa yleistyneeseen äänteiden ja tavujen kanssa kikkailuun, jota yhdysvaltalainen Migos ja Suomessa esimerkiksi Cledos – PME:n entinen artisti – ovat harjoittaneet.

”Muistan, kun Amerikkaan tuli se hopoti-hopoti-Migos-staili. Siinä haipissa meni itsekin studioon ja yritti sitä, kunnes huomasi, että suomen kielen sanat on vaikea rytmittää niin, että mukaan saisi vielä jonkun hyvän tsoukin tai lainin. JVG:n juttu ovat kuitenkin ne hauskat sanonnat, jotka jäävät jengille elämään”, VilleGalle sanoo.

Hauskoihin sanontoihin JVG pyrkii yhä.

”Tuottajat sanovat välillä, että ’ette te voi noin sanoa, kun en mä tajua mitä se tarkoittaa’”, Jare sanoo.

”Sitten me ollaan, että ’niin niin, mutta ei jengi tajunnut aikoinaan Häissä-biisiäkään’.”

Popmaailmassa 2.0 yksi on ylitse muiden: Drake.

Hänen viime kesänä ilmestynyttä Scorpion-levyään on striimattu yli neljä miljardia kertaa. Hän on nostanut valokeilaan jokaisen artistin, jonka biisillä on vieraillut. Hän on laajentanut hiphopin soundipalettia. Ja ennen kaikkea: hän on saanut räppärit laulamaan ja laulajat räppäämään.

Draken vaikutus kuuluu myös JVG:n tulevalla levyllä.

”Drake on innostanut meitä laulamaan. Se on ollut pirun vaikeaa, mutta samalla siistiä”, Jare sanoo.

Laulamaan ryhtyminen oli JVG:lle iso haaste, mutta kannustimena toimi halu viedä bändin soundia eteenpäin ja tehdä ”oikeaa musiikkia”, kuten Jare asian ilmaisee.

”Mitään ei olla ikinä soitettu eikä laulettu. Vähän on nyt yritetty rämpyttää kitaraa, ja olisi siistiä, jos oppisi soittamaan pianoa ja ymmärtäisi paremmin orgaanista musiikkia. Ei meillä ole mitään hajua, kun tuottaja sanoo, että ’vedä tuolta tai tuolta’. Ollaan vaan, että ’no okei, voisitko sä näyttää ekaksi, että mistä mä vedän’. Hommat ei mene ihan vielä niin kuin Elastisella, mutta kovasti ollaan nyt yritetty laulaa enemmän”, Jare sanoo.

Jarea ja VilleGallea ei hävetä sanoa, että he ovat aina halunneet saada biisejään isojen radiokanavien soittolistoille. Niin popmaailma toimii. Kun radioon pääseminen räppikertosäkeellä osoittautui uran alussa hankalaksi, kaksikko antoi tekstejään tunnetuille laulajille ja pyysi heitä vetämään kertosäkeet.

Nyt tavoitteena on, että kertosäkeetkin tulisivat bändiltä itseltään.

”Uudella sinkulla me lauletaan Jaren kanssa kuin PMMP konsanaan. Siitä voi löytyä uusi suunta”, VilleGalle sanoo.

Myös musiikissaan JVG pyrkii jatkuvasti hakemaan uusia suuntia ja yhdistelemään eri genrejä. VilleGalle korostaakin, ettei JVG ole mikään ”räp-räp-bändi”.

”Me ollaan vaan haluttu tehdä musaa, ja tässä ajassa se kuulostaa räpiltä, hiffaat sä? Uudella levyllä mietittiin, pitäisikö tehdä kitarabiisi tai dancehallia. On siistiä ja vapauttavaa kokeilla erilaisia genrejä. Ei aina pidä olla 82 bpm ja räppikäsi heilumassa.”

Hiphop voi nykyään olla käytännössä mitä tahansa – ainakin Yhdysvalloissa, jossa Draken lisäksi esimerkiksi ­Kanye West ja Jay-Z ovat myllänneet räpin ja popin hiekkalaatikon uuteen uskoon.

Jare ja VilleGalle eivät koe, että heidän tarvitsisi – ainakaan enää – kohahduttaa tai pistää kaikkea uusiksi. Tällä hetkellä heitä kiinnostaa enemmän popmaailman ikiaikaisin klisee: biisintekijöinä kehittyminen.

”Ei jakseta enää kovistella tai räpätä siitä, kuinka kovia jätkiä me ollaan, vaan yritetään tehdä hienoja lauluja – sellaisia, jotka jäisivät elämään ehkä jopa pidemmäksi aikaa. Se on tänä hektisenä aikana myös aika iso kysymys, miten sellaisen hetken saa taltioitua”, VilleGalle sanoo.

Uutta levyä tehdessään Jare ja VilleGalle tajusivat ehkä ensimmäistä kertaa, että he ovat pian 32-vuotiaita. He eivät enää pysty – tai halua – kilpailla uuden sukupolven kanssa siitä, mikä on päivän polttavin soundi.

”Ehkä meidän ei enää tarvitse olla niin ajan hermolla. Me ei voida kilpailla vaikka Iben ja Cledoksen kanssa siitä, mikä on coolein soundi, koska me näytettäisiin vain sediltä. Totta kai me fiilataan niitä juttuja, ja välillä tekisi tosi paljon mieli träppäillä ja olla nuorison kanssa. Mutta ollaan yritetty löytää omaa juttuamme ja tehdä sitä”, VilleGalle sanoo.

”Hauskaa, että me puhutaan siitä, että ollaan kolmekybäsiä, kun jenkeissä tyypit ovat neljä-viisikymppisiä”, Jare huomauttaa.

Jay-Z täyttää joulukuussa 50 vuotta. Kanye West on 41-vuotias. Ehkä uusia asioita voi luoda vielä setäikäisenäkin.

”Se on hauskaa, miten sitä kelaa, ettei tuo Jay-Z enää voi, mutta sitten se tekeekin sellaisen levyn kuin se edellinen ja räppää aikuisten ihmisten jutuista: isänä olemisesta, perhe-elämästä ja arkisista asioista”, VilleGalle sanoo.

”Sitten sä mietit, että hmm, niin, tuo juttuhan on ihan legittiä.”

JVG on tällä hetkellä kiinnostavassa asemassa Suomen musiikkikentällä. Se on popimpi kuin koskaan ja vakiinnuttanut asemansa Suomen suosituimpien bändien joukossa. Samanaikaisesti se on säilyttänyt kasvonsa hiphop-skenessä ja saavuttanut jopa tietynlaisen koskemattomuuden.

On tultu tilanteeseen, jossa popin kanssa flirttaileva räppäri ei enää automaattisesti ole opportunisti, joka uhraa tai vesittää musiikkinsa markkinavoimien alttarille.

”Silloin, kun me aloitettiin, sitä mietti, että mitäköhän tuo Davo nyt kelaa ja moikkaako se enää Punavuoressa. Meidän juttu oli niin erilainen kuin ug-räppi-jutut”, VilleGalle aloittaa.

”Mutta tänä päivänä suomiräp on kasvanut siihen, että jokaisella on oma juttunsa ja sua arvostetaan sellaisena kuin sä olet. Tyypit ovat vain iloisia, jos Jare ja Ville tekevät bilebiisejä, jotka ovat onnistuneita. Tietysti tässä hommassa on aina jonkinlainen legit check, mutta enää ei ole sellaista, että vaikka Sairas T tulee aukomaan päätä festareilla, että saatanan pilipali-poppariräppärit.”

Jare näkee yhtenä syynä hiphopin monipuolistumiseen sen, että räpin tekemisestä ja esimerkiksi rapkeikkojen myymisestä on tullut yhä useammalle ihmiselle työ. Kun hommia painetaan tosissaan eikä harrastelijapohjalta, muitakin kuin omia ratkaisuja on helpompi ymmärtää.

Hiphop-kulttuuri on ehkä avautunut, mutta kuinka paljon? Genren taustalla vaikuttaa yhä monia kirjoittamattomia sääntöjä tai oletuksia, kuten se, että räppärin on kirjoitettava itse omat riiminsä.

Yhdysvaltalaisräppäri Meek Mill aiheutti kesällä 2015 kohun twiitattuaan, ettei Drake kirjoita omia räppejään. Syntyi kolmevuotinen biiffi Draken ja Millin välillä. Aihe oli arka.

Jare ja VilleGalle ovat tähän asti kirjoittaneet kaikki räppinsä itse. He ovat kuitenkin tilanneet kertosäkeitä ulkopuolisilta, eivätkä näe ongelmallisena sitä, että biisejä työstetään yhdessä muiden tekijöiden kanssa.

”Kun me tehdään poppia tällä tasolla ja taistellaan listapaikoista Jenni Vartiaisen ja Haloo Helsingin kanssa, niin pakkohan meidän on ottaa ihmisiä mukaan biisien kirjoitukseen. Mitä enemmän porukkaa on biisiä kirjoittamassa, sitä parempi siitä usein tulee”, VilleGalle sanoo.

”Mä tiedän, että tuolla on nykyään nuoria, jotka eivät tee omia räppejään. Se johtuu siitä, että kilpailu on mennyt niin kovaksi, että on pakko ottaa jengiä messiin.”

JVG ei ainakaan omasta mielestään ole ollut osallisena biiffeissä. Vuonna 2015 heitä kuitenkin sivalsi hiphopskenen ulkopuolinen tekijä – kukapa muu kuin valtakunnan virallinen mielensäpahoittaja Tuukka Temonen. Kitaramusiikin parissa varttunut ex-basisti pahoitti mielensä siitä, että ­JVG:n kaltainen, kahden miehen ja läppärin muodostama duo, palkittiin Emma-gaalassa vuoden yhtyeenä.

”Se oli aika huvittavaa. Oltiin vaan, että kuka tämä Tuukka Temonen oikein on.”

Myöhemmin Temonen tajusi, että rapmusiikki onkin todella suosittua. Silloin hän pyysi JVG:ltä biisiä tekeillä olleeseen, Jari Sarasvuosta kertovaan Valmentaja-elokuvaansa.

”Ei suostuttu, mutta se ei liittynyt siihen, että ’vittu kun sä dissasit meitä’. Se olisi varmaan ollut aika vaikea leffa, jossa läpsitään ysärityyliin daameja pyllylle ja heitellään rahaa ilmaan. Tai sellainen kuva mulla on siitä”, VilleGalle sanoo.

Jare ja VilleGalle ovat onnistuneet muussakin kuin oman elämäntarinansa kirjoittamisessa.

Vuonna 2012 he perustivat Antti Kososen ja Andrei Kipahtin kanssa indie-levy-yhtiön, PME Recordsin, jonka suojissa ovat tällä hetkellä muiden muassa Alma, Tippa, Gettomasa, Reino Nordin, Bizi, Etta, Töölön Ketterä, Gracias, Cavallini & Shrty ja tietysti JVG.

Osaa artisteista PME puskee eteenpäin yhteistyössä Warnerin kanssa, mutta tärkeimmän työn se tekee itse: pitää korvan katutasossa, haistaa raikkaimmat tuulet ja signaa ne reilusti ennen kuin major-yhtiöt pistävät pihalle omat vesitetyt versionsa samasta tyylistä.

Mutta tarvitseeko artisti tänä päivänä levy-yhtiötä, kun kuka tahansa voi äänittää biisinsä itse ja laittaa ne pihalle suoratoistopalveluiden kautta?

VilleGalle sanoo, että jos JVG aloittaisi nyt puhtaalta pöydältä, he eivät välttämättä hakeutuisi levy-yhtiölle vaan etsisivät ympärilleen tiimin, johon kuuluu promootiovastaava, keikkamyyjä, manageri ynnä muita tärkeitä henkilöitä.

PME:lla on kuitenkin oma missionsa: sen lisäksi että se julkaisee artistiensa levyt ja hoitaa heidän asioitaan, yhteistyödiilejään, oheistuotteiden myyntiä ja nykyisin myös jakelua, se pyrkii olemaan eräänlainen kasvattajaseura, jossa artisti saa etsiä omaa ääntään. Sillä on myös tarjota apua ja kokemusta vaikkapa niihin hetkiin, kun se kuuluisa ”vaikea toinen albumi” tulee ajankohtaiseksi.

Isojen levy-yhtiöiden koneistossa ei useinkaan ole tilaa puuhastelulle. Jare on sitä mieltä, että jos tämä vaihe jää pois artistin uralta, artisti ei saa luotua itseään.

”Puuhastelu oli iso osa JVG:n alkuaikoja. Jos siitä oltaisiin hypätty suoraan näihin nykyisiin biiseihin, kuulijalle olisi ehkä tullut olo, ettei se mene läpi. Että on skipattu jotain tai vedetty homma ihan tappiin saman tien, kun on saatu ­suosiota.”

”PME:llä ensimmäinen odotus ei ole, että ekan sinkun pitää olla Spotifyn top-kympissä. Fiilis musan tekemiseen kuolee aika nopeasti, jos on tehnyt omasta mielestään parhaan biisin, mutta sitten jengi pettyy, jos se ei myykään hyvin. Mutta toki jos ollaan yhdessä artistin kanssa päätetty, että tavoitteena on päästä korkealle, niin sitten meidän duunia on myös haastaa sitä artistia, että jos sä haluat tuonne, tämä levy tai biisi ei välttämättä riitä siihen”, Jare sanoo.

Oikeastaan kaikki PME:n signaukset ovat lähteneet siitä, että VilleGalle on selannut internetiä ja törmännyt siellä johonkin itseään kiinnostavaan biisiin tai videoon.

”Kyllä sen tietää, että ne jutut, jotka haluaa signata, tulevat vastaan netissä. Niin kuin esimerkiksi Etta. Kun näin sen rap-videot, olin saman tien, omg, ja laitoin sille viestiä. Käytin nimeäni hyödyksi. Kun VilleGalle laittaa Facebookin inboxiin viestiä, että hei, sä räppäsit hyvin ja nähdäänkö jossain ja tutustutaan, niin on siitä jotain apua.”

Kun artisti on vakuuttanut VilleGallen ja Jaren, hän pääsee paikkaan, josta moni puhuu: PME:n kellaristudioon Hakaniemen torin kupeeseen. Siellä on mahdollista tehdä musiikkia esimerkiksi PME:n hovituottajan Santeri Kauppisen alias MD$:n kanssa.

Päivätöistä ei vielä tässä vaiheessa kannata luopua.

”Jos luopuu taloudellisesta pohjasta liian aikaisin ja heittäytyy ammattilaismuusikoiksi ilman, että on edes keikkoja, niin tulee taloudellinen stressi. Se taas vaikuttaa taiteeseen, koska joutuu tekemään ratkaisuja ja kompromisseja vain siksi, että on pakko saada voita leivän päälle”, VilleGalle sanoo.

Hän toivoo, että voisi jatkossa tehdä enemmänkin a&r-hommia PME:llä.

”Mä haluaisin olla se valmentaja. Joskus on tuntunut, että hitto jos voisin pitää pari vuotta taukoa bändistä ja keskittyä vaan a&r:ään. Harmittaa, etten pysty antamaan sille sataa pinnaa.”

Viime vuosina on sönkötetty kyllästymiseen asti albumiformaatin kuolemasta ja yksittäisten biisien merkityksen kasvusta. Cd:itä eivät välttämättä enää tee edes suosituimmat artistit ja yhtyeet. JVG:kin julkaisi edellisen Popkorni-levynsä vain netissä ja pienenä vinyylipainoksena, koska ”me ei oltaisi enää kehdattu sanoa, että meidän levy on myynyt 2500 kappaletta”.

”Mihin sä edes laittaisit sen cd:n? Onko sulla walkman, mihin sä isket sen?”, VilleGalle kysyy.

”Kaikki on nykyisin kännykässä. Siitähän se myyntikin mitataan, paljonko albumia striimataan. Labelit ovat yrittäneet parhaansa painottaa Spotifyta, mutta esimerkiksi Gettomasan Lössi oli ehkä katsotuin musavideo Youtubessa viime vuonna. Pitää katsoa kenttää laajemmin. Spotifyta käyttää 20–30 pinnaa kansasta ja Youtubea 80. On muitakin väyliä kuin ne, mistä labeli saa mania.”

Jare kertoo, kuinka JVG teki muutama vuosi sitten kokeen, jossa kymmenen ihmistä osti iTunesista yhden ja saman JVG:n kappaleen. Teko riitti nostamaan biisin viidenneltä sijalta ykköseksi. Kukaan ei tietenkään enää käytä ­iTunesia, mutta koe antaa osviittaa siitä, kuinka pientä musiikin digimyynti on striimaukseen verrattuna.

”Tää on tää perus, että mennään ostamaan omat levyt. Kaikki tekevät sitä ja tutkivat, miten musa liikkuu ja miten jengi kuluttaa”, VilleGalle sanoo.

Nykyään artistien tulot tulevat pääasiassa keikoista. Jos kiertueet olivat vielä 200-luvun alussa levypromootiota, jonka jälkeen myytiin levyjä, niin nykyään tehdään levyjä, jotta päästään keikoille keräämään tuottoa.

JVG haluaa yhä tehdä nimenomaan levyjä, ei vain yksittäisiä biisejä. Huhut albumiformaatin kuolemasta ovat VilleGallen mielestä vahvasti liioiteltuja.

”Paskat se mitään on kuollut, jos me vain halutaan tehdä levyjä. Viime vuonnakin tuli paljon hyviä albumikokonaisuuksia: Gasellit, Vesta, Pyhimys…”

VilleGalle sanoo, ettei hänen tajuntaansa mene ajatus siitä, että artisti ”saa” tehdä vain kaksi biisiä vuodessa, koska jokaisen biisin on oltava loppuun asti hiottu ja päästävä radioon.

”Mihin jengiltä on jäänyt se juttu, minkä takia ne alkoivat tehdä musaa? Mihin kaikki sessarit ovat kadonneet? Me tehtiin joskus poikien kanssa niin, että mentiin vain studioon ja heitettiin sen jälkeen kamaa Soundcloudiin tai Myspaceen. Kaikki tuommoinen ylimääräinen tekeminen on jäänyt. Nyt on vain biisileirejä, joissa etsitään yhtä tiettyä sinkkua. Se on se juttu, eikä tehdä musaa. Jokainen muuvi on mennyt hirveäksi kelaamiseksi, että millainen mun seuraava instakuva on ja niin edelleen. Sitten jäädään tauolle ja ollaan tosi väsyneitä.”

Jaren mielestä on henkisesti todella raskasta yrittää tehdä vain yksi iso sinkku.

”Sitten, jos se biisi ei lähdekään, niin mitä sitten? Popkorni-levyä oli paineetonta tehdä juuri siksi, ettei keskitytty vain yhteen tai kahteen biisiin. Sen takia levy varmaan olikin niin striimattu. Jos tullaan kahdella sinkulla, iso massa kuuntelee vain niitä kahta sinkkua. Loput biisit jäävät levykamaksi, joka ehkä löytää jonkun, jos joku niiden sinkkujen jälkeen jaksaa vielä tsekata koko levyn.”

JVG pudotti Popkornin Spotifyhin ajan hengen mukaisesti ilman ennakkovaroitusta. Tulevan levynsä se julkaisee vanhan kaavan kautta, single edellä.

”Popkorni oli suoraan Drake–Beyoncé-osastosta. Olisi jotenkin tylsää toistaa sama kaava. Välillä on hyvä mennä takaisin ja katsoa, miten se toimii”, VilleGalle sanoo.

”Meillä on ihan sairaasti uusia biisejä ja olemme sikainnoissamme, että päästään pitkästä aikaa julkaisemaan uutta musaa.”

Jarelta ja VilleGallelta ei ilmestynyt viime vuonna biisin biisiä. He pysyivät kuitenkin ihmisten mielissä vierailemalla Gasellien, Tipan ja Haloo Helsingin kappaleilla sekä toteuttamalla kaksi lapsuuden unelmaansa.

Syksyllä julkaistiin kokonaan JVG:lle omistettu Aku Ankka. Siinä kaksi sporttijantteria, Kare ja NilleNalle, kokeilevat eri urheilulajeja ja haaveilevat pääsystä isoille areenoille. Kokeilut epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta kaksikko löytää oman paikkansa areenalta: muusikoina.

Vielä Aku Ankkaakin kovempi juttu on, että lokakuussa JVG:n Tarkenee-kappale pääsi EA Sportsin suosittuun NHL 19 -konsolipeliin. Biisi soi pelin päävalikossa pohjoismaisissa konsoleissa, minkä lisäksi sen voi valita maalilaulukseen kaikkialla maailmassa. Jarella ja VilleGallella on pelissä myös omat jääkiekkoiljahahmot.

Kuten monia hyviä asioita, ”Änäriin” pääsyä edesauttivat humala ja ystävät. Kun VilleGallen kaveri Jason Nikkinen meni muutama vuosi sitten töihin EA Sportsille, VilleGalle heitti Nikkiselle jurrissa, että JVG:n biisin on pakko päästä peliin.

Pyyntö ei ollut absurdi. NHL:ää pelataan kolmanneksi eniten koko maailmassa juuri Suomessa, ja Tarkenee on jo soinut monessa NHL-hallissa – esimerkiksi Vancouver ­Canucksissa pelaavan Markus Granlundin maalilauluna.

Saavutus on silti valtava Jarelle ja etenkin VilleGallelle, joka on hakannut Änäriä vuodesta 1994, pelannut Jokereissa ja haaveillut nuorempana NHL:ään pääsystä. Nyt hän on ­NHL:ssä: musiikkina ja virtuaalisena hahmona.

”On ihan uskomatonta, että jengi twiittaa jostain Amerikasta, että mitä nämä äijät ovat. Tyypit ovat olleet ­NHL:ssäkin ihan liekeissä tästä meidän ilmiöstä, koska oikeastaan missään muualla maailmassa ei ole tällaista bändiä, joka on niin urheiluun liittyvä. Sitten ne ovat heittäneet, että kirjoittakaa muutamia sanoja englanniksi ja tehdään joku uusi juttu”, VilleGalle sanoo.

Tarkoittaako tämä sitä, että JVG voisi vaihtaa laulukieltä ja kokeilla tuuriaan ulkomailla?

”Olen alkanut miettiä, että jos joskus, niin voitaisiin kokeilla just jotain tuollaista proggista. Jos ne kysyvät uudestaan, niin saa nähdä.”

Ensin on kuitenkin noustava Suomen mestariksi. Tämä on – yllättävää kyllä – JVG:lle ensimmäinen kesä festareiden pääesiintyjänä. Aiempina vuosina pääslotit ovat menneet Cheekille, Haloo Helsingille tai Antti Tuiskulle, jotka kaikki ovat tänä kesänä pois pelistä.

VilleGalle suhtautuu uuteen tilanteeseen terveellä järjellä:

”Nyt päästään kokeilemaan, miltä tuntuu olla se illan viimeinen esiintyjä, kun jengi lähtee menemään kesken keikan.”