”Sanoituksissaan Pink seikkailee jossain koskettavan henkilökohtaisuuden, huonon huumorin, popkulttuurin pimeiden sivupolkujen ja tahmalattiaisten pornoteattereiden välimaastossa. Kaikesta hajanaisuudestaan huolimatta hänen hyperaktiiviset impulssinsa sekoittuvat lopulta kummallisen loogiseksi joskin ihastuttavan nyrjähtäneeksi maailmaksi, jossa dinosaurushalinallet ja strippariballerinat elävät sulassa sovussa”, Kimmo Vanhatalo kirjoittaa arviossaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/14.
Ariel Pink: Pom Pom
4AD
Vangitsevaa häröilyä.
Kuinka tylsää rock olisikaan ilman kummajaisia? Friikit paitsi pitävät rocklehdet kiinnostavina myös vievät musiikkia eteenpäin tuomalla siihen ainutlaatuisia näkökulmia, joita kukaan muu ei voi keksiä.
Mitä rockista jäisi jäljelle ilman heitä? Mielisteleviä tähtikandidaatteja, hyvätapaisia nöyristelijöitä, itsestään liikaa luulevia taiteilijoita ja homenokkaisia muusikoita.
Kummajaisten ylväs musiikillinen perintö kulkee läpi rockin historian kuin värikäs lanka, joka sitoo yhteen muuten kovin beigen sävyisen tilkkutäkin. Captain Beefheartin, Brian Wilsonin, Lee ”Scratch” Perryn, Iggy Popin ja Kate Bushin kaltaiset omalaatuiset artistit ovat onnistuneet ujuttamaan persoonallisen visionsa niin syvälle rockin ja popin DNA:han, että nykyään heidän vaikutuksensa on itsestäänselvyys.
Ariel Pinkinä paremmin tunnettu Ariel Rosenberg jos kuka on pitänyt friikkilipun liehumassa 2010-luvun rockissa. Hänkin on kuin vaivihkaa hiippaillut yhdeksi tämän hetken keskeisistä indievaikuttajista. Esimerkiksi lo-fi-musiikin uusi tuleminen ja chillwave-genre voitaneen laskea suurelta osin Pinkin ansioiksi.
Vaikka Pinkin musiikki on vaikutusvaltaista, hän ei ole edistyksellinen visionääri vaan enemmän mestarillinen synteesien ja kollaasien tekijä. Tämä oli selvää jo hänen varhaisilla julkaisuillaan, jotka kuulostivat siltä kuin olisi kuunnellut 1970-luvun soft rock -kokoelmaa moneen kertaan kopioidulta kasetilta tai unohdettua radiokanavaa, jota vastaanotin ei koskaan tavoita kunnolla.
Pinkin musiikin tuotantoarvot ovat kohentuneet huomattavasti sitten 2000-luvun alkuvuosien. Käännekohta oli vuonna 2010 julkaistu Before Today, joka oli hänen ensimmäinen selkeä askeleensa kohti rockin valtavirtaa. Nuo askeleet ovat kuitenkin olleet maltillisia. Vaikka suhina on vähentynyt, Pink ei ole kadottanut outouttaan.
Hänen uusin teoksensa, Ariel Pink’s Haunted Graffiti -yhtyeen sijaan Pinkin omiin nimiin merkitty Pom Pom on tästä hieno esimerkki. Albumilla Pink säntäilee musiikkityylistä toiseen innokkaana kuin himokas pervo pornokaupassa.
Plastic Raincoats in the Pig Paraden karusellipsykedeliasta siirrytään vaivatta White Frecklesin frankzappamaiseen taiderockiin ja Not Enough Violencen goottirockista Put Your Number in My Phonen helisevään kitarapoppiin. Hassuttelu ei onnistu peittämään Pinkin suvereenia lahjakkuutta menneisyyden popin hylkytavaran kierrätyksessä.
Sanoituksissaan Pink seikkailee jossain koskettavan henkilökohtaisuuden, huonon huumorin, popkulttuurin pimeiden sivupolkujen ja tahmalattiaisten pornoteattereiden välimaastossa. Kaikesta hajanaisuudestaan huolimatta hänen hyperaktiiviset impulssinsa sekoittuvat lopulta kummallisen loogiseksi joskin ihastuttavan nyrjähtäneeksi maailmaksi, jossa dinosaurushalinallet ja strippariballerinat elävät sulassa sovussa.
Pom pom ei ole Pinkille suuri harppaus suuntaan tai toiseen. Sen sijaan se sisältää 100 % laimentamatonta Ariel Pinkiä. Sen käyttöä ei suositella heikkohermoisille tai jos aikaisemmin on ilmennyt pienintäkin allergiaa häntä kohtaan.
Kimmo Vanhatalo