Koiranleuan louskutusta – arviossa Morrisseyn I Am Not a Dog on a Chain

Morrissey on aikamme kuva: Brexit-turjake, joka on pyöritelty epäilyttävissä korppujauhoissa niin moneen otteeseen, ettei munavoi enää tartu. Kaloripommi kääritään sanomalehteen, sillä luettavaksi ne eivät hänen mukaansa kelpaa.

20.04.2020
Morrissey - I Am Not a Dog on a Chain
BMG
5,5 / 10

Kuuntelin alkuvuodesta Pets Shop Boysin tuoreinta albumia Hotspot ja mietin, miten tärkeää ajoitus on nostalgian hyödyntämisessä. Kuusikymppiset popin emeritukset olivat päättäneet koristella kappaleitaan retroisilla konemusiikkisoundeilla oman historiansa ja tyylinsä ulkopuolelta. Viittamistaktiikka, joka oli toiminut seitsemän vuotta aiemmin vaikkapa Daft Punkin Random Access Memoriesilla, tuntui nyt osoittelulta: eläkeikäinen synthpop-duo kirjoittamassa väkinäisesti tarinaansa uusiksi.

I Am Not a Dog on a Chain on samojen ongelmien äärellä. Morrissey ja tuottaja Joe Chiccarelli ovat lisänneet elektroniikan osuutta instrumentaatiossa. Konetaustat pihisevät astmaisesti jostain viime vuosisadan lopulta. Boz Boorerin hevikitaran kruunaamana tulos on taas kerran homeinen, mutta sillä erotuksella, että Morrisseyn virheenä ei kollegoidensa Lowen ja Tennantin tavoin ole pakotettu tarve kaivella menneitä jonkin kadotetun substanssin löytämiseksi. Hän nimittäin tuskin edes hahmottaa aikaa kuluneen ja voi hyvinkin uskoa olevansa yhä vuodessa 1997, uskoa olevansa tekemässä jotain tuoretta ja innovatiivista, parempaa seuraajaa Southpaw Grammarille. Ja välillä lähestymistapa tosiaan on niin ajastaan jäänyt, että se jopa kuulostaa freesiltä. Kuin vienon William Orbit -kaikuisaa Mozzeria vaihtoehtotodellisuudesta, jossa hän aikoinaan olisi vanhennut coolisti.

Sen sijaan tämä Vanhaa Kunnon Englantia haikaileva mörkö photoshoppaa jopa vanhojen levyjensä uusintapainosten kannet tökeröin kosmeettisin ”paranteluin”, omituisin lisämateriaalivalinnoin, kuin plastiikkakirurgista manausta uralleen suorittaen, outoja uusvanhoja hirvityksiä tuottaen. Myös I Am Not a Dog on a Chainin kansi on omituinen halpahalliviritys, joka näyttää sekin haamulta 90-luvulta, ajalta jolloin albumin mitta oli cd-levyn 75 minuuttia omituisine dubjameineen ja bonuskappaleineen: jotain ensiksi mainitun kaltaista levyllä kuullaan, jälkimmäistä ei. Lähes levyn jokainen kappale on kuin rääppijäistä studion lattialta. Eikä pituuskaan muuten ole kuin 50 minuuttia. Tuntuu ikuisuudelta.

I Am Not a Dog on a Chainin vertaaminen 20 vuotta vanhoihin levyihin kertoo paljon Morrisseyn nykytilasta, sekä siitä, mitä välissä on ehtinyt tapahtua. Jos joskus luulimme, että ”Fall from Grace” alkoi Southpaw Grammarista ja käsitti hiljaiselon vaiheen vuoden 2005 You Are the Quarryyn saakka, olimme tietenkin väärässä. Koko 2010-luvun ajan Morrissey on ollut tuotteliaampi ja näkyvämpi kuin 15 vuoteen: näkyvämpi sanan huonoimmassa merkityksessä eli tehnyt itsestään niin monta kertaa pellen, änkyröitynyt poliittisesti ja viimein täysin äpäröitynyt oikeistotrolliksi, että hänen uusi, lattea mutta ei täysin ansioton luomiskautensa on jäänyt vaille oikeaa arvostusta. World Peace Is None of Your Business oli yllättävän ehjä levy, ja Low in High School sisälsi yksittäisiä onnistumisia. Jos ne olisivat ilmestyneet aiemmin, vähemmän vastenmielisen artistikuvan alla, ne saisivat kehuja. Nyt kaikki mihin Morrissey koskee muuttuu HP-kastikkeeksi.

Ja näin on myös I Am Not a Dog on a Chainin laita: kun järjettömän soundipolitiikan ja kamalan, aina vain yhä kinkkukouraisemman riimisanakirjan lehteilyn sanoituksissa ohittaa, löytyy levyltä peräti kaksi näytettä laulunkirjoituksesta, jotka kipinöivät kohti nostalgisen Moz-suhteen uudelleenaktivoitumista. Once I Saw the River Clean ja What Kind of People Live in These Houses, jotka sopisivat vaikka Vauxhall & I -albumin reunamerkintöihin, kärkkymään puolivillaisten klassikkobiisien statusta. Tällaisessa nuhjuisen ajattomassa löperöydessä Morrissey on omassa lajissaan.

Toisaalta mainittujen kappaleiden rinnalla on liuta melkoisen keskinkertaisia viisuja, sekä vielä sellaisia hirvityksiä kuin My Hurling Days Are Done -balladi ja ärjyvä Bobby, Don’t You Think They Know? -pastissi Mark Ronsonin nykybrittisoulista. Sekä tietysti nimikappale: jos joku sanoo, ettei Morrisey ole saanut viime vuosien mittaan enää poliittisten tunarointiensa vuoksi objektiivista arviointia, ei hän mitään sellaista ole ansainnutkaan. Tarttuva, ylimielisen kepeä kappale (sisältää kieltämättä koukun, vartoituksen sana) on irvokas jollottelu, joka voisi olla Ray Daviesin kynästä. Kertoja ei lue sanomalehtiä, vaan muodostaa mielipiteensä ”itse”, ja niin edelleen. Ja tämä kaikki pokerinaamalla. Tässä on ihminen joka on omalta osaltaan tyystin sulkenut itsensä julkisesta keskustelusta ja ulkoistanut itsensä yhteiskunnasta.

Ei yksikään näistä kappaleista todella ansaitsisi mitään ”objektiivista” arviointia, ne ovat sen ulkopuolella aivan syystä. Ne on tehnyt samettisen tunkkaisesti vanhentunut ”kapinallinen” eli iso, typerä ja vanhusmaisen arrogantti sohvalta haiseva lihakimpale. Lavalla nähdään ”Mörrin Iso Rintakarvashow”, hevikitara pauhaa, syntikka soi. Maailman paras idiottiesitys. Jossain on varmaan vielä 1990-luvulle teemoitettu retropubi, jossa voi kokea ehtaa meininkiä. Ehkä siellä on myös National Frontin puoluekokous. Sinne tämäkin antikvaarisen nolo albumi henkisesti kuuluu.

Lisää luettavaa