”Vuonna 1994 toimintansa lopettaneen koplan neljä vuotta sitten ilmestynyt paluualbumi Sydänääniä jatkoi aika lailla siitä, mihin muinoin jäätiin. Ja niin jatkaa tämäkin, mutta minun mieleeni yhtye jätti hieman verevämmän ja hehkeämmän kuvan”, kirjoittaa Markku Halme arviossaan.
Teksti: Markku Halme, kuva: Hanna Koikkalainen
Kolmas nainen: Me ollaan ne
Universal
1980–90-lukujen vaihteessa Eppu Normaalin paikan koko kansan suurimpana poprock-suosikkina muutamaksi vuodeksi perinyt Kolmas nainen ei lopulta onnistunut juurruttamaan itseään suuren yleisön solumuistiin ikiaikaisena klassikkobändinä.
Vuonna 1994 toimintansa lopettaneen koplan neljä vuotta sitten ilmestynyt paluualbumi Sydänääniä jatkoi aika lailla siitä, mihin muinoin jäätiin. Ja niin jatkaa tämäkin, mutta minun mieleeni yhtye jätti hieman verevämmän ja hehkeämmän kuvan. Kappaleiden keskimääräinen taso ei yllä mainesanojen vuodattamiseen riittävälle tasolle, vaikka palikat periaatteessa kohdillaan ovatkin. Edes rutinoitumisesta ei bändiä voi syyttää, mutta ”se jokin” vain tuppaa livahtamaan karkuteille.
Parin erinomaisen balladin lisäksi hattua nostattavat banjon voimin käynnistyvä ja muitakin akustishenkisiä välikkeitä sisältävä, todella verevä vanhakantainen hardrockaus Piru piti pitseeriaa sekä yhtä tehokas Pohatta, joka kääntyy jo melkein metalliseen suuntaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/13.