Helmi-Levyt
Vuosi sitten Merita Bergin ja Antti Hermajan muodostama Hullu ruusu -duo julkaisi debyyttinsä. Naivistisia melodioita ja iskelmäpopsävyjä arkaluontoisiin tekstiaiheisiin yhdistänyt musiikki sai mukavasti kriitikkohuomiota.
Toisen Hullu ruusu -levyn sijaan nyt on tarjolla Bergin Rosita Luu -aliaksen esikoinen. Se eroaa duosta keskeisimmin soundimaailman elektronisuudessa ja siinä, että mies- ja naisäänen noitalinnahuraamainen vuoropuhelu puuttuu.
Ei SOS nyt teemoiltaankaan Hullun ruusun toisinto ole: neurooseja, mielenterveysongelmia ja arveluttavia tilanteita Berg käsittelee nytkin, mutta aiempaa enemmän on mietteliäitä tekstejä, jotka eivät pyri provosointiin. Mitään Tenavatähti-biisin kaltaista helppoa aihetäkyä tästä ei löydy.
Siirtymä syntikkapoppiin (edelleen kyllä aika iskelmälliseen sellaiseen) muuttaa tietysti kuulokuvaa aika ratkaisevastikin. Esimerkiksi pakkomielteisestä rakkaudesta kertova Prinsessa lähestyy melodramaattisuudessaan jopa kevytgoottilaisia sävyjä. Rosita Luulle syntikat ovat kyllä välineitä, eikä muotokieli tunnu olevan tarkoitus.
Tämä on lauluperustaista musiikkia, mutta paradoksaalisesti tuntuu kuin joissakin tapauksissa koneellinen äänimaisema valuttaisi kappaleisiin enemmän lämpöä kuin Hullun ruusun orgaanisempi sointi.
Leevi & the Leavings -vertailuja syntikoiden kanssa pelaaminen ei ainakaan hillitse. SOS-levyllä varsinkin reissutarina Ladyboy on poikkeuksellisen sumeilematon pastissi, vaikkakin vie sukupuolirooleilla leikittelyn vielä pidemmälle kuin Gösta koskaan – mutta eletäänhän nyt toisaalta 2010-lukua.
Vähemmän ilmeistä on se, miten paljon Lasikellon alla -tyyppiset tunnelmapalatkin ovat velkaa sellaisille Leevi-slovareille kuin Elämä ikkunan takana.
Jokin ratkaiseva ero Sundqvistin ja Bergin tekijyydessä kuitenkin on. Niin sanoittajana kuin muusikkonakin ensin mainittu onnistui aina kuulostamaan empaattiselta silloinkin, kun tarkempi ajatustyö paljasti aika kyynisen maailmankuvan. Kyse on kai Sundqvistin tunnusomaisesta melodiakielestä ja ihan silkasta äänenväristä.
Berg taas kuulostaa luonnostaan aika kalsealta, ja tämä sitten valaa tiettyä vieraantuneisuuden perusilmapiiriä hänen sanoituksiinsakin. Puhtaassa tekstianalyysissa tämä ero ei varmaankaan paikantuisi, mutta levyjä kuunnellessa se tuntuu ilmeiseltä.
Tässä on sitten myös yksi syy siihen, minkä takia Rosita Luunkaan musiikkia on vaikea kuvitella ”suuren yleisön” soittimiin. Kaiketi se kuulostaisi monesta tavallisesta Leevi-diggarista ”omituiselta” tavalla, jota he eivät itsekään osaisi määritellä.
Siinä on kynnys, jonka yli kriitikonkin on vaikeaa päästä. Tämä on populistista musiikkia, sävellykset ovat hyviä, toteutus pätevä ja sanoituksissa paljon kiinnostavaa. Juuri koskaan Bergin laulut eivät kuitenkaan vetoa tunnetasolla, ja juuri siihen ne kuitenkin jossain mielessä pyrkivät (eivät siis esimerkiksi perseen heiluttamiseen).
Hullun ruusun albumiin verrattuna kokonaisuus on jonkin verran eheämpi, vaikka ehkä konservatiivisempi.
