Ensi viikolla Rakkautta & Anarkiaa -festareilla esitettävä Soundbreaker on Tuukka Hämäläisen mukaan kaksijakoinen tapaus. Hanuristi Kimmo Pohjosesta kertova dokumentti on visuaalisesti hyvinkin valloittava, mutta toisaalta se olisi voinut olla astetta musiikkipitoisempi.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: HIFF
Soundbreaker
Ohjaus: Kimmo Koskela (Suomi, 2011)
Kimmo Pohjonen on kiistatta Suomen hanurimestari. Vitsejä voisi vältellä, mutta Pohjonen kertoo itsekin pitävänsä hanurihuumorista. Pohjosta pidetään haitarinsoiton uudistajana ja hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa arvostetun Kronos Quartetin kanssa.
Muun muassa Ismo Alanko Säätiössä esiintynyt Pohjonen esittäytyy nyt kaimansa Kimmo Koskelan uutuusdokumentissa Soundbreaker, jonka vanha työnimi Devil’s Lungs – Pirunpalkeet ehti lipsahtaa muun muassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmaan.
Pohjosen musiikki on haastavaa taiteilua avantgarden, jazzin ja noisen aaltopituuksilla. Sama pätee myös Koskelan ohjaamaan elokuvaan, sillä Soundbreaker tasapainoilee elämänkerrallisen dokumentin ja abstraktin musiikkielokuvan välimaastossa.
Liikkelle lähdetään lapsuudesta, josta loikataan pari vuotta sitten käydyille keikoille muun muassa KTU:n riveissä. Progemestarit Trey Gunn ja Pat Mastelotto vilahtavat konserttipätkässä. Kerrontaa rytmittävät elokuvaa varten kuvatut musiikkikohtaukset, jotka muuttuvat välillä pikemminkin performansseiksi.
Dokumentaarisissa osuuksissa keskitytään erityisesti Iso-Britanniassa toteutettuun Earth Machine Music -projektiin, jossa Pohjonen äänitti muun muassa maatilan ja työkoneiden ääniä, muodostaen niistä myöhemmin sävellyksiä.
Soundbreakerin parasta antia ovat Pohjosen haastattelut, joissa hän raottaa taiteellista näkemystään ja elämänfilosofiaansa. Pohjonen kertoo muun muassa häpeilleensä haitarinsoittoa 32-vuotiaaksi asti, jolloin hän löysi oman ilmaisunsa soittimen konventionaalisen soittotyylin takaa.
Pohjosen viesti on positiivinen: jokaisessa meistä asuu taiteilija, jonka tarvitsee vain löytää oma itseilmaisun kanavansa.
Koskelan elokuva on lyhyehkö ja sisällön kaksijakoisuus on hieman häiritsevää. Jos se olisi puhdasverinen dokumentti, olisi se voinut olla paljon informatiivisempi, kronologisempi ja sisältää muidenkin kuin Pohjosen itsensä haastatteluja. Toisaalta niin sanotuksi ”musiikkielokuvaksi” se olisi voinut olla vielä rohkeammin metaforinen ja musiikkipitoinen.
Kritiikistä huolimatta Soundbreaker on miellyttävä elokuva, joka on visuaalisesti paikoin uskomattoman kaunis. Se sopii mainiosti myös Pohjosen tuotantoon perehtymättömille – kunhan ei ole allerginen taidemusiikille.
Näytökset R&A:ssa:
20.9. klo. 18:30 Maxim 2
21.9. klo. 21:00 Kinopalatsi 6