”Title ei ole varsinaisesti keskinkertainen albumi, mutta useimpien listapoplevyjen tavoin siltä puuttuu siinä määrin jotakin – kipinää, neroutta, ikiomaa persoonaa –, ettei sitä voi erinomaiseksikaan väittää”, kirjoittaa Santtu Reinikainen arviossaan.
www.facebook.com/meghantrainorsongs
Meghan Trainor
Title
(Epic)
Arvosana: 7,0
Kompa! Kaikki ovat esiintyneet Jimmy Fallonin megasuosion saavuttaneessa uudessa Tonight Show’ssa. Tai no, Beyoncé vain Will Ferrelin kanavoimana, mutta sehän lasketaan.
Meghan Trainor sen sijaan kihahti soittolistojen kärkeen peppuanthemillaan All About That Bass, jonka kaksoismerkitys on niin ilmeinen, että se hädin tuskin malttaa olla huutamatta ”B:n ympärillä on sulkeet!”
Sen jälkeen internet on pullistellut mielipidekolumneja siitä, että All About That Bass on ihan parasta, koska se ihailee kookkaampia peppuja ja että se on populaarikulttuurissa niin sanotun body positive -ajattelun eturintamassa – ei kun eipäs, se vahvistaa sittenkin perinteisiä stereotyyppejä ja latistaa naiset taas kerran kehojensa osiksi. Mutta hei: kyllä se on sittenkin arkipäivän feminismiä. Eihän vaan anti-feminismiä!
Ja niin edelleen. Koska internetin mielipidekolumnit ovat eräs maailman uuvuttavimmista – joskin osittain tarpeellisista asioista –, me emme paneudu varsinaiseen peppukeskusteluun tämän syvällisemmin.
Trainorin sukupuolipolitiikka kiteytynee parhaiten Dear Future Husband -kappaleessa, jonka asenteet ovat melkein yhtä retroa kuin musiikki.
”Tulevan aviomiehen” tulee käyttää laulun naiskertojaa treffeillä, muistaa kukat vuosipäivänä, kehua kauniiksi joka päivä ja pyytää anteeksi jokaisen riidan jälkeen. Pitää vakuutella järjen äänellä kaiken olevan kohdillaan silloinkin, kun nainen (väistämättä, huoh) käyttäytyy kuin hullu.
Pitää ostaa se samperin vihkisormus, jos haluaa naisen ”lupaavan olla täydellinen vaimo”. Tästä kaikesta nainen sitten palkitsee seksillä. (”After every fight just apologize / And maybe then I’ll let you try and rock my body right”.) Tyrmäävä 1950-lukulainen asenneilmasto loivennetaan jonnekin 1970-luvun tasolle muistuttamalla, että nainenkin käy töissä eikä osaa erityisemmin kokata.
Raikasta kuin Remun kenkälaatikossa, eikä varsinaisesti linjassa popin Beyoncén jälkeisen ajan (kursiivi tarkoituksella) feminismiaallon kanssa. Positiivisempaakin näkemystä tosin kuullaan sellaisissa itsevoimautusanthemeissa kuin Close Your Eyes, joka kierrättää Christina Aguileran Beautifulin teemoja lähes sanasta sanaan.
Sanoitukset ovat hyvin linjassa musiikin kanssa, joka ei yritä keksiä retro-r&b:tä uudelleen. Päinvastoin: se jatkaa Duffyn ja Amy Winehousen jäljissä, mutta korvaa Winehousen irtonaisen, vaarallisen klangin ja Duffyn elokuvallisen kaihomielen eloisuudella ja nenäkkyydellä.
Musiikki on aurinkoista, herpaantumattoman pirteää ja aika nautittavaa.
Trainor on paljon parempi laulaja kuin J-Lo/Britney-osaston poptähdet, mutta eihän hänen äänensä juuri erottuisi esimerkiksi tv-laulukisan muiden laulajien joukosta. Tai erottuisi: hän olisi se ”uusi Duffy” tai ”uusi Adele”.
Trainorin lämmin äänenväri sopii hänelle sävellettyihin kappaleisiin kuitenkin pistämättömästi. Parhaimmillaan levy on rytmikkäissä paloissaan – etenkin silloin, kun se viistää lähimpää nykypäivää. Bang Dem Sticksissä mehukkaasti kompressoitu torvisektio törmää päistikkää Nicki Minajilta anastettuun trap-biittiin. Tällaista olisin kuullut mielelläni enemmänkin.
Title ei ole varsinaisesti keskinkertainen albumi, mutta useimpien listapoplevyjen tavoin siltä puuttuu siinä määrin jotakin – kipinää, neroutta, ikiomaa persoonaa –, ettei sitä voi erinomaiseksikaan väittää. Sanoitukset eivät varsinaisesti auta.
Santtu Reinikainen