Levyarvio: Noel Gallagherin uusi levy todistaa Oasis-miehen pappaantuneen entisestään

14.03.2015

”Jos kirjoittaa aikansa tunnetuimpia rakkauslauluja vuosikymmenten ajan, onko mahdollista, että jossain vaiheessa turtuu niiden tekemiseen? Uusilla kappaleillaan Noel tuntuu jämähtäneen jotenkin paikoilleen. Se, mikä joskus kosketti emotionaalisesti, ei kosketa enää”, kirjoittaa Juho Lauri arviossaan.

www.noelgallagher.com

Noel Gallagher’s High Flying Birds
Chasing Yesterday
(Sour Mash)

Arvosana: 6,0

Tanssahtelut tutuilla kulmilla.

chasingyesterdayNoel Gallagher muistetaan Oasiksen pääasiallisena säveltäjänä ja sanoittajana, mutta myös hauskana satusetänä, joka astuu esille aina, kun tarvitaan joku arvostelemaan muita muusikoita.

Kun Oasis hajosi, bändin muut jäsenet perustivat kaksi levyä tehneen nostalgiasävytteisen Beady Eyen (joka hajosi viime vuonna) ja Noel taas hyppäsi kohti tuntematonta High Flying Birds -yhtyeen kanssa. Nyt bändi julkaisee toisen albuminsa ja Noel saa toisen mahdollisuuden vakuuttaa maailman siitä, että hän oli Oasiksen varsinaiset aivot.

On aistittavissa, että Noel yrittää karistaa Chasing Yesterdaylla Oasis-karvojaan. Levy kumartelee vahvasti miehen nuoruuden idoleille: avauskappale Riverman on silkkaa Pink Floydia, Lock All the Doorsissa lainaillaan David Essexin Rock Onia ja The Girl With X-Ray Eyesissa mies ottaa huoneen Hotel Californiasta.

On ikävää todeta, ettei Noelin biiseistä löydy enää sitä samaa soittamisen vimmaa, mitä Oasiksella parhaina päivinään oli. Pientä pappaantumista oli aistittavissa jo High Flying Birdsin nimettömällä esikoislevyllä (2011), jonka parhaaksi kappaleeksi nousi kuvaavasti Oasiksen biisikatalogistakin löytynyt Stop the Clocks.

Jos kirjoittaa aikansa tunnetuimpia rakkauslauluja vuosikymmenten ajan, onko mahdollista, että jossain vaiheessa turtuu niiden tekemiseen? Uusilla kappaleillaan Noel tuntuu jämähtäneen jotenkin paikoilleen. Se, mikä joskus kosketti emotionaalisesti, ei kosketa enää.

Riverman on loistava aloitus levylle, mutta levyn loput hidastempoiset pop-äkistykset kuuluisivat helposti Oasiksen hajuttomimpien julkaisujen b-puolille. Levyn parhaat vibat tarjoaa biisi, jossa pistetään kunnolla tanssaten: The Ballad of The Mighty I on erinomainen popveisu menevine rytmineen ja Johnny Marr -kitarointeineen.

Chasing Yesterday on kuin vanhan miehen leikekirjanen, johon hän on tarrannut liimapuikolla lapsuudensa suosikit yhteen: on Pink Floydia, on David Bowieta, on Beatlesia. Lopputulos ei ole kuitenkaan näiden kaikkien yhteissumma, vaan jälleen yksi Oasikselta haiskahtava albumi. Mihinpä se koira karvoistaan pääsee.

Juho Lauri

Lisää luettavaa