”Secret Youth on klassinen grower, joka vaatii kuuntelua avautuakseen, mutta sisäistämisen vaatima vaivannäkö on miellyttävää ja se palkitaan runsaskätisesti”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.
Vieraile yhtyeen kotisivuilla täällä. Rumban Callisto-haastattelun voit lukea tästä.
Callisto: Secret Youth
Svart
Ensihämmennyksen jälkeen yhtyeen neljäs kokopitkä osoittautuu mahtavaksi levyksi. Albumi ei nappaa samalla tavoin välittömästi mukaansa kuin vahvasti melodinen edeltäjänsä, vaan se ryömii ihon alle. Secret Youth on klassinen grower, joka vaatii kuuntelua avautuakseen, mutta sisäistämisen vaatima vaivannäkö on miellyttävää ja se palkitaan runsaskätisesti.
Sävyjä ja tunnelmia levyllä on moneen lähtöön, mutta perusvire on melankolisen tummanpuhuva. Tämän tunnetilan sisään on työlästä tunkeutua, eikä Secret Youth ensi alkuun vaikutakaan järin avoimesti syleilevältä teokselta. Mutta, kuten tällaisessa maalailupohjaisessa musiikissa usein, tarkemmassa tarkastelussa tummasta massasta löytyy paljon vivahteita. Calliston paletti on kapeahko, mutta se käyttää kaikkia sävyjä taiten. Kokonaiskuva muodostuu huomattavasti rajattua asetelmaa moniulotteisemmaksi.
Yhä varsin tavanomaisella, Neurosiksen lanseeraamalla post metal -soundilla operoiva Callisto höystää sointiaan hillitysti mutta ansiokkaasti. Earthin upean Hex-levyn mieleen tuovat, melodioita helkkyvät kaikuisat kitarat tuovat ilmavaa elokuvallisuutta musertavasti möyhivän rytmiryhmän luomalle betonijalustalle. Sointi on tiheä, mutta se hengittää. Ja kun koko ryhmä tarkkaan valikoiduissa kohdissa rysäyttää ärjyn rymyvaihteen päälle, se säväyttää. Tankkimaista jyrää levyllä on lopulta varsin säästeliäästi, mikä korostaa sen tehoa kappaleiden dynamiikassa.
Yhtye toimittaa syvälle pureutuvan viestinsä perille kiehtovien melodiakudemien, tarttuvien riffien ja jämäköiden rytmien avulla. Paketin nostaa kuitenkin omalle huikealle tasolleen laulaja Jani Ala-Hukkala. Miehen pitkälinjaiset, maailmoja syleilevät laulumelodiat ovat kaihoissaankin voimallisia, ja rähinävaihteella ilmaisuvoima saa todellista lisäytyä. Esimerkiksi levyn rivakkana lakipisteenä toimiva Breasts of Mothers toimii instrumentaalisena erinomaisesti, mutta laulun tullessa reilun kolmen minuutin kohdalla mukaan kappale valtaa koko taivaankannen.
Kekseliäitä lisukkeita, jopa kastanjettien raksutuksia on käytetty taiten yleiskuvan rikastamisessa. Keskiössä on silti vankasti ja sävykkäästi ilmaiseva metallibändi, jolla on ällistyttävä kyky samaan aikaan pysytellä omalla kapeahkolla mukavuusalueellaan ja hallita sitä täysin suvereenisti. Heviä levyllä lopulta on varsin vähän, mutta metallinen pohjavire pitää otteen napakkana. Post metalia tai ei, Secret Youth menee yhtä hyvin 2000-lukulaisena versiona Pink Floyd –mallin progerockista tai intensiivisestä shoegazesta. Ja tämä on suorastaan erinomainen juttu.
Kymmenien kuuntelujen jälkeenkään levy ei kyllästytä, vaan alkaa vasta availla salaisuuksiaan. Kylmät väreet hiipivät iholle tuon tuosta, mukana on hoilattava ja ilmarumpuja soitettava. Näiden merkkien perusteella voi huoletta sanoa, että käsillä on järjettömän hieno levy.
Kimmo K. Koskinen