Levyhyllymusiikkia 2020-luvulle – arviossa Jesse Markin

Markinin kakkosalbumi jatkaa rohkeata tutkimusmatkaa yhä monimuotoisempiin musiikillisiin suuntiin. Samalla se on edeltäjäänsä avoimempi, toiveikkaampi ja, noh, parempi.

Jesse Markin
Noir
Vild
8,5

Termillä levyhyllymusiikki on kuvattu yleisesti ottaen kitaraa soittavien valkoisten nuorten miesten esittämiä kappaleita, joiden pohjavireenä soivat edeltäneiden sukupolvien merkkiteokset, herkullisina sivuhuomioina unohdetut helmet. Rap-musiikissa ”levyhyllymäisyys” on sisään leivottuna, mutta eri lailla paketoituna. Tuottajat ovat kisailleet, kuka löytää sämplättäväksi tuhdeimman rumpubreikin, kuka obskuureimman omakustanteen.

Jesse Markin päivittää Noir-albumillaan levyhyllymusiikin käsitettä tälle vuosikymmenelle. Kappaleet vilisevät viittauksia, mutta indie rockin kulttinimien sijaan tyylilajien raja-aitoja ei kunnioiteta. Ja vaikka sävellykset ovat omia, Markinin sielukas hybridipop kuulostaa toisinaan sämplejä hyödyntävältä.

Markinista puhutaan edelleen räppärinä, koska on joskus räpännyt. Noir-albumilla hän itse räppää oikeastaan vain kappaleella Sidney Poitier, jonka musiikilliset viitekehykset ovat Black Keysin tai Tame Impalan rajaamia.

Albumin päätyinä olevat This Is (a) Testament ja Pushing Daisies ryöpsähtelevät väreissä, joilla brittiläiset neopsykedeelikot ovat maalailleet. Saarivaltion 90-luku soi myös Vildhjartan triphop-pauhussa ja Smokestackin electronicassa. Nuoremmista nimistä Michael Kiwanuka ja James Blake mainittiin jo debyyttialbumin yhteydessä, kulkekoot mukana myös nyt.

Esikoislevy Folk toi Markinille Emman, Femman ja Teosto-palkinnon. Musiikkipiirien suitsutus on kuitenkin rinnakkaistodellisuus, suurelle yleisölle Markinia on vielä viime vuonna kaupattu otsikoin ”Kuka on Jesse Markin?”. Folk-levyn teksteissä Markin oli ulkopuolisen tarkkailijan asemassa. Noir-albumin lyriikassa Markin tuntuu esittelevän itseään intiimimmällä tasolla. Hän tekee edelleen kipeitä huomioita, osoittaa epäkohtia, kertoo vaikeuksista, mutta on läsnä myös henkilökohtaisesti ja täynnä toivoa.

Jos johonkin Folk-levyssä petyin, ne olivat lopputuotteen soundit. Noir hengittää vapautuneesti ja jytisee tarvittaessa. Ja ne biisit, ne ovat yksinkertaisesti parempia.