Limp Bizkit tarvitsee vihaajiaan – arviossa Still Sucks

Löysin rantein roiskittu itseironinen albumi on parasta, mitä yhtyeeltä voi vuonna 2021 odottaa, kirjoittaa Jukka Hätinen.

Limp Bizkit
Still Sucks
Suretone
6,4

Jos tarvitsi Cheek vihaajiaan vahvistaakseen sidettä faneihinsa, Fred Durst ei tunnu tarvitsevan edes fanejaan. Limp Bizkitin viikonloppuna julkaisema Still Sucks on paradoksaalinen performanssi: vihaajien sanomiset eivät kiinnosta, mutta tässä on albumillinen musiikkia vihaajista ja heidän sanomisistaan.

Limp Bizkitin edellisestä albumista on vierähtänyt jo 10 vuotta, ja nu-metalin paluuta on ennustettu suurin piirtein siitä saakka. Koska nämä povaukset ovat valuneet enemmän tai vähemmän reisille, alan itseoikeutettu pioneeri suorittaa kyseenalaisen kunnianpalautuksen.

Tätä nu-metalin Chinese Democracya on käyty tekemässä kitaristi Wes Borlandin mukaan noin seitsemän kertaa. Ja Durstin ”perfektionismi” on joka kerta putsannut työpöydän roskikseen. Tätä voi olla vaikea uskoa ihmetellessä Still Sucksin kappalelistan alle kahden minuutin raitoja ja kuunnellessaan varsin rennolla otteella roiskittuja biisejä.

”It’s time to rock this motherfucker ’cause I’m always out of style”, Durst laukoo albumin avausbiisissä, joka kuulostaa keskitemponytkytyksineen niin hyvältä kuin Limp Bizkit voi ikinä kuulostaa.

Siteeratunkaltainen itseironinen huumori läpäisee koko teoksen. Tästä osviittaa annettiin jo Bizkit-peruskauraa edustavalla Dad Vibes -singlellä ja sen yhteydessä julkistetulla Durstin uudella habituksella, joka peruukkeineen ja Fu Manchu -viiksineen näytti Beastie Boysin Sabotage-musiikkivideolta karanneelta hahmolta. Draken pallikarvat parrakseen liimannut Durst on huonoin valkoihoinen räppäri, Love the Hate -kappaleessa kerrotaan.

Musiikillisesti Still Sucksilla tehdään yllättävän suoria referenssejä: Turn It Up, Bitch on kuin Cypress Hilliä, Durst jopa imitoi B-Realia. Durstin hännystelijöille suunnattu Barnacle on silkkaa Nirvana-tribuuttia. Pill Popper flirttailee industrial-metallin kanssa, some-julkkiksille naureskeleva Snacky Poo boombap-räpin.

Akustisesti versioitu INXS-laina Don’t Change nykii samoista naruista kuin 18 vuoden takainen Behind Blue Eyes. Hetkeksi vakavoituva Durst laulamassa sydän vereslihalla toksisen ihmissuhteen päättymisestä aiheuttaa taatusti tunnemyrskyjä niin fanien kuin vihaajien keskuudessa.

Reilun puolituntisen levyn päättävällä Goodbye-kappaleella Limp Bizkit kantaa kortensa kekoon Avril Lavignen maineen elvyttämiseksi. Ja jos Durstin runosuonen sykäys ei saa tipahtamaan tuolilta, tarkista pulssisi tämän rivin jälkeen:

”It’s time to go / Time to elevate my quality of life on down the road.”

Limp Bizkit on Still Sucks -albumillaan Aikuisten Miesten Bändi, joka kantaa nostalgia-aktin rooliaan hyvällä itsetunnolla ja mailaa puristamatta. Ja juuri siksi se on vapaa sekä tarpeeksi kypsä tekemään raakilemaisen levyn, joka kuulostaa soittolistalta.