Low löysi sielunsa leikkaamalla itsenä riekaleiksi – arviossa Double Negative

Levyn äärellä ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on antenniton radio, jonka kanavanvalitsinta vääntämällä yritetään etsiä Low’ta, ja aina kun se löytyy, lähetys heikkenee ja katoa särisevään hälyäänien puuroon, kirjoittaa Jean Ramsay.

Low
Double Negative
Sub Pop
9,6

Low on ihailtava yhtye siinä, miten armottomasti he ovat valmiina rikkomaan itsensä löytääkseen itsensä uudelleen. Kyseessä ei ole minkäänlainen neuroottinen uudestisyntymä, vaan pikemminkin paluu alkupisteeseen, jossa kalkkeutuneet rakenteet rikotaan, ja annetaan minimalististen elementtien löytää itsensä uudelleen, kuin ensi kertaa.

Yhtye on kokeillut saamaa armotonta lähestymistapaa näin rujosti vain kerran aikaisemmin, vuoden 2007 Drums and Gunsilla. Sen taustalla oli laulaja-kitaristi Alan Sparhawkin taistelu masennuksen kanssa, ja vuosia jatkunut soutaminen ja huopaaminen ensimmäisen basistin eli Zac Sallyn osalta. Toki myös nimessä näkyy Irakin toinen sota.

Siinä missä Low’n aikaisempi kemia oli kitara-basso-rumpu-trion lisäksi Sparhawkin ja tämän vaimon Mimi Parkerin enkelimäisellä harmonioilla, oli Drums and Guns kuin kuumeinen, dogmaattisen minimalistinen versio tästä.

Siinä missä levyllä The Invisible Way (2013) Wilcon Jeff Tweedy jalosti Low’sta esiin jotain menneeseen vivahtavaa orgaanista maanläheisyyttä, on tässä menty täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Ones & Sixes esitteli B. J. Burtonin, jonka CV:ssä löytyy nimiä Bon Iveristä James Blakeen. Niin ikään Burtonin kanssa tehtyä Double Negativea voikin verrata Bon Iverin vuonna 2016 julkaistuun kolmanteen albumiin 22, A Million – yhtä dramaattinen on ero entiseen.

Burton ei niinkään lisää mitään keitokseen, vaan etsii Low’n paletista sävyjä, joita syventää. Ones & Sixesin hienoimpia hetkiä on No Comprenden dramaattista taukoa seuraava syvä bassonuotti, joka on niin syvä ettei siihen perinteisillä instrumeteilla pystyisi. Se toimii kuin syvyyspommi: jysähtää jossain jalkojesi alla, tai alitajunnassa, sekoittaa pohjamudat ja saa sinut tietoiseksi kaikista niistä tasoista jolla tämä musiikki resonoi. Jos Low’n rakenteellinen melodioiden, nuottien ja vokaalien hidastelu on perinteisesti venyttänyt musiikkia horistontaalisessa suunnassa, lisää Burton siihen vertikaali-akselin – sanalla sanottuna syvyyttä.

Jos Ones & Sixesillä elektroniset elementit olivat mausteina, nyt ne ovat nakertuneet syvälle kappaleiden rakenteisiin. Low on työstänyt levyn kappaleita Burtonin kanssa jo sävellysvaiheessa, eli usein rytmiraitakin saattaa olla jonkunlainen leikelty ja uudelleenkoostettu looppi biiteistä, jonka nykivyys tekee siitä oudolla tavalla humaania.

Suorastaan hätkähtää huomatessaan, ettei tällä levyllä ole oikeastaan rumpuja olleenkaan. Tai jos on, ne on leikattu ja käsitelty tunnistamattomiksi biiteiksi, jolla ei ole orgaanista yhteyttä toisiinsa. Eli jo perusrakenteiden osalla kyse on rakenteellisesta dissonanssista, jota pintastruktuurien särötetyt hälyäänet vain tukevat. Ajoittain ne ovat yksi ja sama: Disarrayn kaiutettu kosketinriffi muodostaa särötettynä ja sekunnin sadasosaa sen jälkeen asetettuna kappaleen rytmiraidan.

Toinen hätkähdyttävä huomio on, että kappaleet ovat yhtä jatkumoa. Niiden välissä ei käytännössä ole taukoja, vaan kappaleet soljuvat toisiinsa kuin yhtenä vellovana lämpöisenä staattisena häiriönä. Double Negativen äärellä ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on antenniton radio, jonka kanavanvalitsinta vääntämällä yritetään etsiä Low’ta, ja aina kun se löytyy, lähetys heikkenee ja katoa särisevään hälyäänien puuroon.

Jos Quorum avaa pelin jyrkällä särinällä, joka saa perinteisemmän musiikinkuluttajan epäilemään, että äänetoistojärjestelmässä on jotain vikaa, ollaan Tempestin ja Always Trying To Work It Out -kappaleen kohdalla jo tilanteessa, jossa kaiutinten epäilee olevan rikki, tai liian kovalla. Tekee mieli kääntää musiikkia pienemmälle päästäkseen eroon vokaalitkin sohjoksi säröttävästä efektistä, mutta se ei tietenkää onnistu, sillä vika on rakennettu kappaleeseen sisään.

Dancing and Blood on levyn hätkähdyttävimpia hetkiä, sillä hermostuneen sydämen lailla hakannut ja verta pumpannut kappale tuntuu aivan todella kuolevan kohdassa 3.40. Kappaleen päättää eräänlainen dronemainen nollaviiva, eli ääni joka syntyy, kun hengityskoneessa syke menee tasaisesti nollassa henkilön kuoltua.

Joskin senkin yli tuntuu matkaavan tasaisin väliajoin uninen sellonjousi, kuin syvässä unessa hidastunut hengitys, jonka yllä Sparhawkin päällekkäin kasatut harmoniat ovat kuin hevosen harjakset tuossa jousessa, joiden kautta päästäänkin seuraavaan kappaleeseen, Mimi Parkerin kiihkeästi hönkimään kuolontoiveeseen Fly.

Yllättävä suvanto löytyy kappaleesta The Son, The Sun (jo nimen tasolla tapahtuu disintegraatiota ja yhteensulautumista, vrt. ”son/sun”). Hieman kuten drone Dancing and Bloodin lopussa, ei kappalessa tunnu tapahtuvan mitään, kunnes Mimi Parkerin ääni alkaa erottua utuisesta äänikuvasta. Tietenkin seuraavana tuleva kappale on nimeltään Dancing and Fire, joka ironista kyllä, on levyn perinteisimpiä: Sparhawkin ääni ja kitara on käsittelemätön ja luonnollinen, ja toisessa säkeistössä mukaan tuleva Parker kuin jonkunlainen koneessa asuva kummitus, digitaalinen henki, joka vaihtelee taajuuksia ja väriä, paeten merkityksiä ja muotoa.

Double Negative on rikkinäistä ja särmikästä musiikkia, jonka jännitteet perustuvat siihen, miten epäsuhdassa se osat ovat toisiinsa. Jos Drums & Guns nousi George W. Bushin Amerikan sotauhon nostamasta ahdistuksesta, näyttää Double Negative peiliä seuraavan republikaanipresidentin ajan maailmaan (levyn nimen ”double negative” viittaa Donald Trumpin ”would/woudn’t” -sekoiluihin Helsingin huippukokouksessa kesällä 2018) jossa kommunikaatio todellakin on polarisotunutta ja rikkonaista. Totuuden tilalla on valehtelun loputon labyrintti, ja sitä seuraava turvattomuus.

Kaiken dissonanssin ja sijoiltaan olevan pulputuksen keskellä Low lohdullisesti kuitenkin luottaa vanhimpaan kikkaansa: rikkinäisen maailman ylle nousee ihmisäänten muodostama silta, jonka kautta emootiot virtaavat tälläkin rosoisen kauniilla levyllä selkeinä ja vahvoina, vaikka sanat ja merkityksetkin ajoittain murenisivat digitaaliseen puuroon.