Maija Vilkkumaan uusi albumi on taidolla tehty audiovisuaalinen naistenlehti – mutta mitä jos naistenlehdistä ei pidä?

”Pahin ongelma tästä levystä nauttimiseen on se, että en ole juurikaan kiinnostunut naistenlehdistä.”, kirjoittaa Jose Riikonen arviossaan.

Maija Vilkkumaa
Aja!
Warner
Arvosana: 7,1

maijavilkkuLentokenttä, turvatarkastus, seurueita juomassa konjakkia.

Kuulas piano. Nainen on yksin.

Biisi kasvaa. Vilkkumaa kertoo tarinan äänellä, joka värisee niin paljon, että siitä kuulee kertojansa surkean ja epävarman tilan.

Kertosäkeessä ääni muuttuu sellaiseksi, että sen tietää varmasti olevan päättäväisen ihmisen ääni.

Maija Vilkkumaan uusi levy alkaa tosi hienosti kappaleella, jossa lähdetään ikävissä tunnelmissa. Onnea ei löytynytkään, ja sitten piti mennä.

Huikea, kerrassaan huikea kappale.

Niin hieno, ettei ole ihme, että se on koko levyn paras biisi.

Maija Vilkkumaa ei ole tehnyt albumia viiteen vuoteen, joten kyseessä on jonkin sortin paluulevy.

Musiikillisesti Vilkkumaa on erilainen kuin aiemmin. Aja! ei ole enää rocklevy, vaan jonkin sortin sekoitus poppia, rockia, R&B:tä, kummallisia elektropulputuksia ja ihan vähän räppiäkin(!). Sähkökitara on täysin paitsiossa.

Rakenteeltaan biisit ovat perinteisiä, joskin niitä Vilkkumaan bravuureja eli vahvoja C-osia on säästelty. Mutta soundillisesti levy on kovin mielenkiintoinen.

Koska isoja yhteislaulukertosäkeitä ja varsinaista rockrellestystä on todella vähän, herää kysymys, miten nämä kappaleet tulevat toimimaan keikoilla. On vaikeaa nähdä Vilkkumaata tämän albumin tiimoilta Tavastialla sähkökitara kädessään huudattamassa pogoilevaa yleisöä.

Vertailukohta voisi olla Samuli Putron viimeisen levy. Siinä on hyvin samantyylinen soundimaailma kuin Vilkkumaan uudella, ja se on samalla tavalla ihan erilaista tavaraa kuin Zen Cafén alkuperäinen rockmusiikki.

Tarinat sen sijaan ovat paljon tutumman kuuloisia. Usein tulee mieleen, että Aja! on hyvin toimitettu, hyvin kirjoitettu ja visuaalisesti hienosti toteutettu audiovisuaalinen naistenlehti.

Kyse on aiheista ja niiden käsittelytavoista.

On tarinoita rohkeista naisista, seksuaalisesi vapautuneista naisista, surullisista naisista, naisista jotka eivät kadu mitään, tuhmista naisista ja melankolisista naisista.

Välillä tämä naistenlehti on kirjoitettu ja taitettu todella hienosti: kaunis Onnea, ilkikurinen Uula (jossa räpätään!), tarttuva Aja! ja haikea Kenen sylissä istuit.

Silloin tällöin Vilkkumaa onnistuu kirjoittamaan mukavan monitulkintaista tavaraa: edustavatko kissavideot tässä kontekstissa hyvää (ei ajatella liikoja eikä stressata turhia) vai pahaa (ei ajatella mitään eikä stressata mistään)?

Sanoituksellisesti Vilkkumaa ei roiski, vaan vie rivit loppuun asti harkitusti. Hän osaa maalata sanoillaan selkeitä kuvia erinomaisesti. Typeriä ja laiskoja riimejä ei ole, mutta tietynlaista ylikirjoittamista tai tyylillistä hapuilua on havaittavissa silloin tällöin:

”Minä tarviin humalalle suojapeiton / pitää olla yö”

Ääh.

Joskus tämä naistenlehti taas sortuu kliseisiin ja tyylittömään sentimentaalisuuteen.

Esimerkiksi Bonnie & Clyde -on nimeään myöten liian helppo ja itsestään selvä kuvaus siitä ”me vastaan ne” -rakkaudesta. Tästä kappaleesta nauttiakseen on pakko syödä ekstaasia, jotta ylitsepursuava ihanuus ei ala oksettaa.

Lisäksi, vaikka yleensä itselläni ei ole tapana huudella tarttuvien, isojen kertosäkeiden perään, nyt niitä olisi tarvittu muutama lisää. Enemmän palkeet auki huutamista isojen kertosäkeiden päälle, vähemmän monotonista ja keskitempoista toteamista, kiitos.

Pahin ongelma tästä levystä nauttimiseen on se, että en ole juurikaan kiinnostunut naistenlehdistä.

Mutta jos artikkeli aiheesta kuin aiheesta on tehty mielenkiintosiesta näkökulmasta ja toteutettu viimeisen päälle ammattitaidolla kiiltävälle paperille, ei sitä voi olla lukematta.

Onneksi Vilkkumaa tekee oman lehtensä pääosin juuri näin.

Jose Riikonen

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko