Mainio metalliretkue Diablo palasi seitsemän vuoden jälkeen uuden albumin kera – mitä jäi käteen?

”Hengähdystaukoja ei ryöpytyksessä silti juuri ole, vaan paukutus on tauotonta”, sanoo Kimmo K. Koskinen arviossaan.

Diablo
Silvër Horizon
Sakara
Arvosana: 7,3

diablofdgdg”Hiiop!”

Näin reimalla urahduksella käynnistyy Diablon pitkään ja hartaasti odotettu albumi. Edeltäjä Icaros, kelpo levy, ilmestyi seitsemän vuotta sitten. Yhtye ei ole nysvännyt koko aikaa uutukaisen parissa, mutta kiireettä kypsyttelyyn käytetty aika kuuluu. Yhtye kolkuttelee jälleen maailmanmarkkinoille johtavia ovia, nyt suoraselkäisesti omaehtoisin keinoin, kosiskelematta ja anteeksi pyytelemättä.

Silvër Horizon ei ole helppo levy. Se on raskainta, nopeinta ja progressiivisinta Diabloa tähän saakka. Sisäistetävää piisaa, eikä muutamalta ensi kuuntelulta jää muuta mieleen kuin kielisoitinten Meshuggah-henkinen louhinta ja viimeisen päälle kimurantti rumpalointi. Lähemmässä tarkastelussa keitoksesta paljastuu Strapping Young Lad –tyyppistä ääri-ilmiötä synahöystöineen, sekä perinteisempää Megadeth-thrashausta niin kitaroissa kuin laulaja Rainer Nygårdin ärinässäkin.

Haastetta siis riittää, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on teema-albumi, spektaakkeliin on syytäkin paneutua huolella. Informaatiota vyöryy päälle sen verran kiivaasti tiputellen, että kaiken sisäistämiseen ja sitä myöten biisimateriaalin perimmäisen iskevyyden arviointiin kuluu melko tovi. Voisi kuvitella, että kaikilla ei kantti tai pitkäjänteisyys tämän haasteen edessä kestä. Levyllä kun ei ole selkeää johtotähteä, jonka kautta vyyhti alkaisi helposti aueta.

Biisien kivijalkana on useissa kohdin alas viritettyjen kitaroiden rytmiin perustuva ryske. Tällaisista riffeistä ei tahdo saada kiinni, ja bändi on ehkä hiukan liiaksi kiintynyt tähän ruhjontaan tarttuvampien heviriffien sijaan. Kun Nygårdin laulukaan ei ole järin melodista, tarttumapinta jää paljolti kitaraliidien varaan. Ne ovat kyllä hienoja, mutta eivät sellaisenaan kanna kappaleita.

Mutta onneksi pitkä pinna rouhinnan parissa palkitaan ja biisien ytimestä paljastuu pinnan alta koukuttavia elementtejä. Hengähdystaukoja ei ryöpytyksessä silti juuri ole, vaan paukutus on tauotonta. Tiedä sitten, olisiko pari hitaampaa tai vähäeleisempää kappaletta vienyt levystä sen vimman, mikä siinä nyt on vallalla. Tinkimätön ja kunnianhimoinen levy ansaitsee haastavuudestaan joka tapauksessa papukaijamerkin uskalluksesta murtaa omia rajoja – vieläpä toimivalla tavalla.

Kimmo K. Koskinen

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko