Mariska & Pahat sudet – Ex-räppäri teki levyllisen asenneiskelmää. Miksi ja kenelle?

"Mariskan albumi on ehdottomasti laatutyötä, mutta sitä kuunnellessa päässä pyörii jatkuvasti kysymys, miksi se piti ylipäätään tehdä", ihmettelee Oskari Onninen arviossaan.

01.05.2010

Mariska: Mariska & Pahat Sudet
Fried

En pysty ymmärtämään, miksi suomalaisten naisräppäreiden kärkinimi Mariska päättää palata viiden vuoden levytystauoltaan laulajana, jonka uusi leipälaji on ”asenneiskelmä”.

Muutoksen alleviivaamiseksi takut on suoristettu päästä ja Mariska poseeraa levyn kansissa punaisessa mekossaan kolmen miehen ympäröimänä. Kuvien agenttitematiikka vaikuttaa yhtä teennäiseltä kuin itse levykin.

Mariskan & Pahojen susien albumi on ehdottomasti laatutyötä, mutta sitä kuunnellessa päässä pyörii jatkuvasti kysymys, miksi se piti ylipäätään tehdä. Ajatus levyn modernista iskelmästä tuntuu niin luonnottomalta ja musiikkimaailman virtausten vastaiselta.

Tai sitten Mariska on vain edelläkävijä.

Levyä kuunnellessa ihmetyttää myös, kuka tätä lopulta edes kuuntelee? Mariska & Pahat Sudet ei ole Maria Lundin tavoin selvästi aikuisille suunnattua ja Radio Novallekin soveltuvaa, mutta siltä puuttuu myös vastaavalla soitinpaletilla maalaavan Yonan runotyttö- ja tyylikkyysulottuvuudet.

Levyn alkupää soi läpi iskelmällisellä svengillä ja humppakompit rullaavat komeasti. Vahvin iskelmäassosiaatio kuuluu kuitenkin sinkkubiisi Suloisen myrkynkeittäjässä, jonka säkeistön ensimmäinen melodialinja muistuttaa vahvasti Kari Tapion Juna kulkee -kappaletta.

Torvisektion värittämät orgaaniset ja hiotut sovitukset ja mainiot sävellykset ovat levyn parasta antia. Ongelmaksi muodostuu se, että Mariska kuulostaa väkisin iskelmämuottiinsa tungetulta. Vaikutelmasta pääsee yli vasta kolmen viimeisen raidan tyylikkäissä ja rauhallisissa tunnelmoinneissa, joista iskelmä ja asenne on unohdettu.

Tekstipuolellakin paukutaan monin paikoin teennäisyyden karheikolle. Avausraidassa hurrikaani iskee Helsinkiin, Kokkaa mua pohjautuu myötähävettäviin seksimetaforiin ja Painu helvettiin kertoo tarinan kamerakännykkäkuvista paljastuvasta pettämisestä kiusallisin, mutta ah niin 2010-lukulaisin sanankääntein.

Mariskan ja Pahojen susien albumin pakonomaista vanhanaikaisuuden tavoittelua voi verrata tehtaan liukuhihnatavarana tehtäviin vintagea jäljitteleviin asusteisiin. Samalla tavalla Mariskan uusvintage-iskelmä pyrkii aitouteen ja tunnelmaan, joita ei pysty väkisin tekemään.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Sony BMG

Arvio on julkaistu Rumbassa 6/10

Lisää luettavaa