”Voi sitä minua, joka luulee liikoja.”
Jarkko Martikaisella on todistetusti sanan säilä hallussaan. 9 teesillään Martikainen on siirtynyt kirjallisessa tuotannossaan lyyrisempään ilmaisuun, joka liikkuu jossain Pitkät piikit ja muita kertomuksia -kirjan lyhytproosan ja laululyriikan välimaastossa.
Teoksen ennakkoasetelma on julistava, ja sen yhdeksään osaan jaettu rakenne antaa odottaa tiukkojen teemojen täyttämää kokonaisuutta. Lopputulos on vaatimattomuuden ja terveen epävarmuuden korostuksessaan kuitenkin jotain ihan muuta. Martikainen ihmettelee elämää ja ihmisiä nykyaikaan turhautuneen miehen suulla.
Alkuosien ajan ja rahan säästämiseen kohdistuva piikittely sortuu latteuksiin tyyliin ”Elämä on antelias / jo siksi että antoi meille elämän”. Kun Martikainen siirty henkilökohtaisempiin aiheisiin, tekstin väliin pilkahtelee hänelle ominaisia osuvia oivalluksia.
Martikainen osaa olla hauska ja leikkiä sanoillaan. Jotenkin 9 teesistä jää silti samanlainen hieman valju maku suuhun kuin aikoinaan Pitkistä piikeistä. Huvituin välillä, mutta luulin liikoja ja odotin enemmän.