Mihin jäi pop? – arviossa Metallican Death Magnetic

Tämän vuosituhannen parasta Metallicaa.

Metallica on puhunut edellisestä albumistaan, vuonna 2003 ilmestyneetä St. Angerista jälkeenpäin varsin vähättelevään sävyyn. Se on kuitattu levynä, joka nyt vain piti tehdä, että bändi pääsisi elämässään eteenpäin. Epäluottamuslauseena St. Angeria kohtaan voi nähdä senkin, että yhtye ei toissa kesän Suomen-keikallaan soittanut siltä ainuttakaan kappaletta.

Vanha kunnon ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” -kikka: edellinen levymme oli kamalaa kuraa, vaikka silloin me sitä kehuttiinkin, että te ostaisitte sitä paljon. Mutta hei tää uus levy on ihan oikeesti hyvä, ehkä jopa paras levymme koskaan, ja se tehtiin silkasta tekemisen riemusta, koska kaikki ne vaikeudet lähensivät meitä yhtyeenä, ja nyt me ollaan vahvempia kuin koskaan.

Kieltämättä tuottajalegenda Rick Rubin on onnistunut viemään Metallican lähelle juuriaan, kuten oli tavoitteena. Pitkäaikainen luottotuottaja Bob Rock eksytti yhtyeen monenlaisille harhapoluille bändin pimeällä keskiajalla 1996–2003.

1990-luvun lopulla Metallica seikkaili countryn ja boogien maailmassa, mutta onnistui sentään tekemään muutaman uudella tavalla hyvän biisin. Autotallisoundeilla ja yksinkertaisesti paskoilla biiseillä pilattu St. Anger oli Metallican aggressiivisin mutta huonoin albumi.

Sen sijaan Death Magnetic rakentuu pitkälti samoista elementeistä, joista Metallican parhaat albumit Master of Puppets (1986) ja …And Justice for All (1988) koostuivat. Biisit ovat pitkiä ja moniosaisia, riffit rutisevat 80-luvulta tutulla soundilla, ja välillä levähdetään rauhallisten näppäilyosuuksien merkeissä.

Kirk Hammett ei saanut soittaa yhtään sooloa St. Angerilla, ja nyt hän tuntuu runkkaavan itsestään ulos koko vuosituhannen tilutuspaineensa, viivästyskorkoineen. Tästä miinus.

Heavy on siis vahvasti läsnä, mutta jotain oleellista Death Magnetilta kuitenkin tuntuu puuttuvan – jotain, mikä teki Metallicasta maailman parhaan heavybändin vuosina 1984–1991.

Puuttuva elementti selviää, kun Death Magneticin on kuunnellut tarpeeksi monta kertaa eikä vieläkään osaa nimetä siltä yhtään biisiä ylitse muiden.

Pop puuttuu. Metallica oli Ride the Lightningista mustaan nimikkoalbumiinsa saakka yhtä paljon pop- kuin heavybändi. Vielä keskinkertaisella Load-albumillakin (1996) Until It Sleeps, Hero of the Day ja Mama Said muistuttivat Metallican kyvystä tuottaa iskeviä, mieleen syöpyviä sävelkulkuja ja rakentaa biisinsä johdonmukaisesti riippumatta niiden pituudesta ja osien määrästä.

Death Magneticilla kaahataan sata lasissa, ja välillä vastaan tulee kivoja yksittäisriffejä ja väliosia. Lähinnä albumi kuitenkin ajelehtii riffistä riffiin ja biisistä toiseen tarjoamatta inspiraatiota, stimulaatiota, tarttumapintaa. Se ei sisällä biisejä, joita haluaisi kuulla Metallican seuraavalla Suomen-keikalla.

Eikä siinä mitään erikoista ole. Paljon harvinaisempia ovat hyvät levyt tämän ikäisiltä yhtyeiltä.

+ • The End of the Line kohdasta 5:52 kohtaan 7:10. • The Unforgiven III kohdasta 6:18 kohtaan 6:28.

• Ruma, reikäinen ja kaksimielinen kansivihko. • Kirk Hammett.