Michael Monroen uusi albumi vie suurten kysymysten äärelle: onko hyvän rocklevyn tekeminen enää mahdollista?

Michael Monroe Helsingin Jäähallissa 28.5.2015.
Sami Turunen

Blackout States on kuin ateria, joka koostuu pelkistä grillatuista kanansiivistä. Lyhyellä tähtäimellä se saattaa ravitakin, mutta neljännen kappaleen kohdalla alkaa jo tuntea verisuontensa tukkeutuvan ja kaivata käsipyyhettä sekä jotakin vihreätä sekaan, ihan mitä hyvänsä vihreätä”, kirjoittaa Samuli Knuuti arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/15.

Michael Monroe
Blackout States
Spinefarm

Arvosana: 3,9

BlackoutStatesVuodet tekevät karikatyyrin meistä jokaisesta. Tämän tietää myös Michael Monroe, joka kappaleensa Permanent Youth kertosäkeessä julistaa: ”Growing older gracefully / no, it ain’t the thing for me / I remain in my permanent youth”.

Mutta vaikka oman mielensä pehmeästi kohdennettujen linssien ja ihanteellisen valaistuksen avulla saattaa pitää itseään vielä nuorena, maailma voi silti tehdä tepposet.

Tositelevision tuomarina toiminen, verkko-operaattorin mainoksissa kekkalointi ja Beats & Stylesin kappaleissa vieraileminen ovat tehneet entisestä glam- ja katurokkarista harmittoman, joskin laimeasti ärsyttävän hahmon, jota kadulla nähdessään lapset saattavat osoittaa sormella kuin Ronald McDonaldia tai drag-henkistä variksenpelätintä. Kovin kaukana ovat Hanoi Rocksin vaaran päivät.

Musiikillisestikaan Monroe ei ole pitkälle 36 vuodessa päässyt. Matti Anteron työkalupakissa ei vieläkään ole montaa apuvälinettä, jota hän ei olisi lainannut New York Dollsilta jo Kekkosen presidenttikaudella.

Blackout States on siis Hanoi Rocksin ilmeisesti lopullisen hajoamisen jälkeisen ajan kolmas uuden kokoonpanon kanssa tehty Michael Monroe -albumi, ja kuten arvata saattaa, se on suoraviivainen levy, joka liikkuu hard rockin ja glam rockin välisellä rajapinnalla.

”Onko se hyvä levy?” joku saattaa kysyä. Mutta oleellisempia kysymyksiä olisivat: Koska joku on viimeksi tehnyt hyvän rocklevyn? Onko sellainen enää mahdollista? Mitä annettavaa lajityypillä enää on, etenkin kun sen rajaa niin suppeasti kuin Monroe tekee?

No, Monroen Sensory Overdrive (2011) oli ihan hyvä rocklevy, mutta siinä olikin Ginger Wildheart apuna lauluja kirjoittamassa. Biisinkirjoittajana kun Monroe on vielä konstailemattomammin mutkat suoraksi -koulukunnan edustaja kuin laulajana, joten jos apuna ei ole taitavaa muusikkoa, syntyvistä levyistä ei paljon tikkuja kuulijan käsiin jää.

This Ain’t a Love Song, Old King’s Road ja vielä Goin’ Down with the Ship vielä valavat uskoa, että Blackout States voisi toimia menevänä perusrockkiekkona, mutta sitten ammukset loppuvat ja kuolio alkaa levitä. Tilannetta eivät auta R.L.F.:n (”rock like fuck” – niin sisäsiistiksi on Älä jätä kissakaveria -kampanjan kummi mennyt, ettei edes punkpastissin nimessä uskalla nussimiseen viitata) ja vähäeleisemmän nimiraidan yritykset lisätä mausteita keitokseen.

Blackout States on kuin ateria, joka koostuu pelkistä grillatuista kanansiivistä. Lyhyellä tähtäimellä se saattaa ravitakin, mutta neljännen kappaleen kohdalla alkaa jo tuntea verisuontensa tukkeutuvan ja kaivata käsipyyhettä sekä jotakin vihreätä sekaan, ihan mitä hyvänsä vihreätä.

Pysyvää jälkeä kulttuuriimme ei siis vuoden 2013 positiivisimman turkulaisen uutukainen jätä. Jos sen välttämättä haluat ostaa, sijoita vinyyliin, sillä levyssä vaikuttavinta on kansikuva, jossa 1990-lukulainen photoshop-taito sekä gangsta hiphop -levynkansien vieno leikkaa & liimaa -estetiikka sekakäyttäytyvät pysäyttäväksi kollaasiksi. Siinä sitä on oikeata kapinaa.

Samuli Knuuti