”Tunnetta on pakahdukseen asti ja mielialamittari heiluu äärestä toiseen – jopa siinä määrin, että paikoitellen kuunteleminenkin hengästyttää.”
Novembersoundsbetter
The Road not Taken
Omakustanne
6,9
Vaikka kikkaileva nimipolitiikka antaa toisin olettaa, Novembersoundbetterin huomaa välittömästi olevan jo kokenut orkesteri. Soitto on erinomaisen jämäkkää ja yhteispeli toimii luontevasti. Yhtye tuntuu myös tekevän juuri sellaista musiikkia, mitä kymmenvuotisen uran alussa oli vielä jokseenkin muodikasta tehdä: kulmikasta emocorea. Tyylilajin 2010-luvulle tuovaa päivitystä yhtye ei ole lähtenyt hakemaan.
Tamperelaisbändi on kyllä lokerossaan erinomainen. At the Drive Inin tunteikkaaksi laimennettua perimää pieteetillä uuttava materiaali pohjaa konstikkaisiin rytmeihin ja riffeihin, joita laaditaan kirveen tai moukarin sijasta kirurginveitsellä ja herkällä siveltimellä. Tunnetta on pakahdukseen asti ja mielialamittari heiluu äärestä toiseen – jopa siinä määrin, että paikoitellen kuunteleminenkin hengästyttää.
Tyylivalinta – tai siinä pysyttäytyminen – osoittaa suoraselkäisyyttä. Järin ajantasaista emocoren kajauttelu ei kuitenkaan vuonna 2015 ole, semminkin kun bändillä ei tunnu erityisesti olevan tarvetta etsiä tuoreita tulokulmia tyylilajin ilmaisuun. Hetkittäin tehokeinot ovat niin oppikirjan mukaisia, että niitä olisi osannut odottaa tapaavansa kappaleista jo vuosikymmen sitten. Onneksi tarkemmassa tarkastelussa etenkin kitarapuolella heläjää nyansseja kiitettävästi.
Pääasiassa laulupuolella genren ohjekirjaa noudatetaan jo rasittavuuteen asti. Puolilaulullista spoken word –paatosta ei voi väittää freesiksi ratkaisuksi, mutta menee kuitenkin tyylikirjon osana läpi. Se puolestaan käy jo aidosti riepomaan, että jokaista biisiä on höystettävä pakahduttavaa kiukkua heijastavalla rääkynällä, oli sillä kappaleessa funktiota tai ei.
Ei sillä, etteikö esimerkiksi Endless Forms most Beautiful –biisissä räyhä olisi paikallaan, mutta tässä kappaleessa – tai ainakin sen kipakassa a-osassa riekkuminen on synkassa musiikin kanssa. Useimmiten ei ole. Melodisen lähestymistavan – jota levyllä onneksi on myös paljon – kautta biisit tuntuvat nousevan huomattavasti terhakkaammin omille jaloilleen. Rähinä vaikuttaa useimmiten päälle liimatulta.
Jos yli-innokkaasta rääynnästä pääsee yli, musiikillisesti kohtuullisen kekseliäät kappaleet paljastuvat dynamiikaltaan ja melodioiltaan varsin rikkaiksi. Sinällään on harmi, ettei tavallaan hyvinkin laadukas kokonaisuus ole kuitenkaan kaikin kohdin aivan linjassa.
Kimmo K. Koskinen