Helsinkiläisbändin hiljaiseksi vetävä debyytti.
Alussa on kaikuja, etäisiä valasääniä ja jäätyneitä tasankoja. Jo yhtyeen nimi enteilee jotain valtaisaa, villiä ja jäätynyttä. Ja vastakohdat, ei unohdeta niitä. Laajakangasklaustrofobiaa. Se termi kuvaa Murmanskin musiikkia kenties parhaiten.
Taannoin levynjulkaisukeikalla Helsingin Kuudennella linjalla Murmansk tuli aivan puun takaa ja laittoi jauhot suuhun. Basisti Ollin intensiivisen keskittynyt, varpaisiin tuijotteleva tapa hallita bassostaan tempoilevaa voimalinjaa. Kitaristi Jarin Telecasteria riipova mielipuolinen raivo. Rumpali Jarkon anteeksiantamattomat fillit. Kertosäkeeseen tultaessa etulinja polkaisee helvetinkonepedaalit pohjaan, ja hädin tuskin hallitun kaaoksen yllä leijailee vokalisti Lauran veret seisauttava huuto.
Tämän jälkeen yhdysvaltalaisen Kinskin sinänsä ansiokas setti vaikutti setien blues-puuhastelulta.
Nuorien bändien tapauksessa tuo magia saadaan yleensä latistettua viimeistään ensialbumin kohdalla. Voimme huoahtaa helpotuksesta, sillä Chinese Locksille näin ei käynyt. On lähes käsittämätöntä, miten hyvin bändi on saanut siirrettyä lavalta heijastetun intensiteettinsä levylle.
Kuunnelkaa vaikka: Palen alussa olevat huimat fillit, Shallow Endin hieno Dirty Boots -varkaus, Last Scenen Massive Attack- ja Portishead-henkinen fiilistely skä piiloraidan Nirvana-raivo – kuinka ihanan ysäriä!
Ja Lauralla on tapa vetää henkeä jokaisen huudon jälkeen, aivan kuin hän olisi hautautumassa elävältä maavyöryyn.
Ja niin matka jatkuu, harmoniasta riitasointuun, kitaravalleista suvantokohtiin. Murmansk viiltää Chinese Locksilla sieluun haavan, josta virtaa mustan sydänveren kanssa 90-luvulta tuttuja rakkaita nimiä: Sonic Youth, My Bloody Valentine, The Cure, The Cranes, Come, Huggy Bear, Ride, Catherine Wheel, Swervedriver, PJ Harvey ja Fugazi. Jopa kotimainen alan pioneeri Alice in Wasteland nousee jostain syvältä mieleen.
Shoegazingia. Matikkarockia. Hardcorea. Post-rockia. Ihan kaikkea, mutta tuoreella tavalla uudeksi väännettynä.