Parhaimmillaan kansainvälistä tasoa hipovaa elektronista poppia – arviossa Anna Puun Nälkäinen sydän

Anna Puun viides albumi on nätisti toteutettu pitkän tähtäimen urasiirto, kirjoittaa Markus Hilden.

10.08.2018
Anna Puu - Nälkäinen sydän
Capitol
7,1 / 10

Moni suomalainen aikuispop- ja iskelmäartisti on löytänyt olosuhteiden pakosta viime vuosina striimauslähtöisen popmusiikin. Menestyneimpänä ehkä Kaija Koo, jonka suosio uudelle sukupolvelle esittäytymisen jälkeen (Vapaa, 2010) hakee vertaistaan. Isoja striimaushittejä ovat vuosikymmenten jälkeen saavuttaneet myös Laura Voutilainen (Mä en kestä ja Miks ei) ja Jari Sillanpää (Sinä ansaitset kultaa).

Lasken Anna Puun uuden, selkeästi aiempaa urbaanimman albumin osaksi samaa jatkumoa. En ole kovin tiiviisti seurannut hänen uraansa, mutta olen ollut aistivani hänen olleen viime vuosina nimenomaan aikuisten suosikki siksi, että hän on aina tehnyt musiikkia radiosoiton lähtökohdista: esimerkiksi kolmannen albumin Antaudun (2012) singlet Kolme pientä sanaa ja Säännöt rakkaudelle olivat nimenomaan radiohittejä, jälkimmäinen myös mittava singlemenestys.



Pääosin Jukka Immosen, Knipin ja Lasse Kurjen kanssa tehty Nälkäinen sydän on Puun viides albumi ja se on laskelmoitu liike artistin viemiseksi salavihkaa elektronisempaan suuntaan ja samalla omien asemien varmistamista, jotta Puuta ei pidettäisi millään tasolla has-beeninä myöskään nuoremman yleisön keskuudessa.

Hienoa, että tällainen uranrakentamishalukkuus on levinnyt viimein oletusarvona myös kotimaiseen popmusiikkiin – maailmalla tähdiltä sitä odotetaan jokaisen levyn yhteydessä.

Harmillisesti Nälkäinen sydän ei ole millään muotoa Antti Tuisku -tason nahanluonti eli mitään sinänsä hätkähdyttävää albumilla ei tapahdu. Ensimmäinen mielikuvani kannen ja Puun laulutavan perusteella oli Kylie Minogue pienellä ripauksella keskitason Selena Gomezia.

Parhaiten mielikuvat vastaavat totuutta sinkussa Tarviin vielä yhden yön aikaa, kakkosbiisissä Ajolaulu, Teemu Brunilan osin kirjoittamalla kappaleella Siamilaiset kaksoset – joka on ilmiselvä kumarrus The Weekndin ja Daft Punkin yhteistyön suuntaan – sekä avausraidalla Keho puhuu, joka saattaa olla Puun uran paras kappale fantastisten rytmittyvien säkeistöjen ja kertosäkeen ansiosta, vaikka olen hieman allerginen sen kliseiselle edm-nostatukselle.

Loppua kohden Nälkäinen sydän menettää kuitenkin tuskallisen paljon alkupään kansainvälistä tasoa hipovasta elektronisesta popista taantuen perushyvän suomipop-albumin tasolle. Esimerkiksi Ethän unohda -biisin kaunis sävellys ei saa minkäänlaista tukea sanoitus- ja tuotantopuolelta kohotakseen muistettavaksi kappaleeksi. Päätöskappale Valoton on taas ihan kaunis lopetus, mutta täysin Egotrippiä.

Sanoituksiltaan Nälkäinen sydän on hyvin keskitietä: rakkautta ei voi ostaa rahalla tai muutenkaan pakottaa (Tarviin vielä yhden yön aikaa), rakastelun voi huoletta rinnastaa tanssimiseen (Nälkäinen sydän) ja lisäksi mukana on poplyriikassa melko monta kertaa käytetty vertaus sielunkumppaneista ja siamilaisista kaksosista (Siamilaiset kaksoset). Oikeastaan missään kohtaa kuuntelija ei haasteta lähestymään sanoja muusta näkökulmasta kuin miltä ne kuulostavat eli popkappaleen sanoilta.

Täydellisessä maailmassa Nälkäinen sydän voisi jo nostalgia-artistiksi luettavan Kylie Minoguen sijasta tuoda mieleen vaikka Robynin – Keho puhuu kääntyy suomesta englanniksi kuin viittaukseksi Tove Lon ja Robynin musiikkiin, mikä voi olla sattumaa, tai sitten ei – eli romanttisen elektropopin kuningatar, jonka tahtiin tanssiminen eheyttää pahastikin rikkoutuneen sydämen ainakin hetkeksi.

Siihen ei Nälkäinen sydän kykene, mutta se on nätisti toteutettu pitkän tähtäimen shakkisiirto Puun uralla.