St. Vincent hurmasi suomalaisyleisön viimeistään vuoden 2012 Flow-keikallaan. Artistin alkuvuodesta julkaisema albumi jatkaa hyvää virettä ja nappaa Rumban Joonas Kuismalta täyden pistesaaliin.
Teksti: Joonas Kuisma
St. Vincent: St. Vincent
Loma Vista
Tätä indie voisi olla.
Viime aikojen musiikkikritiikissä on julistettu kolmea suurta poismenoa. Indie on kuollut, albumi on konseptina tullut tiensä päähän ja kitara kuuluu museoon. Yleisesti tiedossa on myös, että jälkipostmodernina aikana taiteilijan on mahdotonta löytää oma äänensä ja kasvaa aidosti omintakeiseksi artistiksi – olla oma itsensä intellektuaalisista lähtökohdista pelkän erikoisuuden tavoittelemisen ja shokkiarvon sijaan.
Annie Clark alias St. Vincent ei ole lainkaan kiinnostunut mainituista premisseistä. Hänen neljäs albuminsa on jo alkuvuodesta sellainen tour de force, että tämäkin lehti listannee sen vuoden 2014 parhaiden levyjen joukkoon.
St. Vincent on ladattu kauttaaltaan loistavilla kappaleilla, suosikkeinani hitaammat Prince Johnny, I Prefer Your Love tai Severed Crossed Fingers. Albumi on soinnillisesti yhdenmukainen kokonaisuus, jonka funkahtava, kasibittinen estetiikka ja Clarkille ominainen vinous kantavat vakuuttavasti loppuun asti. Lisäksi Clark osoittaa jälleen innovatiivisuutensa kitaristina. Kitara ei esiinny levyllä kyllästyttävänä fallossymbolina vaan nerokkaasti efektoituna osasena koko äänimaailmaa. Huey Newton -biisillä Clark yhdistää jackwhitemaisen möhömahariffin osaksi pop-biisiä vieläkin onnistuneemmin kuin Arctic Monkeys AM:llään.
Clark kuuluu aikamme merkittävimpiin pop-älykköihin, jonka tyyli on ironisen pisteliäs ja kulttuurinen kompetenssi valtava, mutta jonka keskittymiskyky ja julkipsyyke ovat pirstoutuneet. Hän on yksi 2010-luvun populaarikulttuurin kiteytyneimmistä ilmentymistä: lähes sellainen kulttijohtaja, jota hän uuden levynsä kannessa esittää.
Clarkin nohevuus paistaa koko albumilta, jonka löyhänä teemana on yksilön eristäytyneisyys ja eksyneisyys digitaalisella aikakaudella. Levyn kulmakivikappaleena voi pitää nettiangstikappaletta Digital Witness, jonka torvisoundit ovat ainoa asia, joka muistuttaa tekijänsä toissavuotisesta yhteisprojektista David Byrnen kanssa.
Silläkin uhalla, että kuulostan banaalilta: onko kukaan koskaan rinnastanut masturbointia roskien viemisen arkiseen suoritukseen ilman erotiikkaa niin realistisesti kuin Clark Birth in Reverse -kappaleessaan?
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/14.