Syksyn runoilijoiden vallankumouksessa eivät katukivet lentele.
Poets of the Fallin on sanottu soittavan niin sanottua avaimet käteen -rockia: se tekee pakettiratkaisumusiikkia niille, jotka eivät suhtaudu popkulttuuriin ja musiikilliseen postimerkkeilyyn uskonnollisella hartaudella.
Yhtyeessä ei ole mitään vaarallista – paitsi tolkuttoman radiosoiton aiheuttamat mielenterveydelliset riskit. Seksiä siitä tihkuu yhtä paljon kuin kuivasta uuniperunasta, vaikka laulaja Marko Saaresto taannoin äänestettiin ”Suomen komeimmaksi poppariksi”.
Ulkomusiikillisesti mielenkiintoista Poets of the Fallissa on ainoastaan sen amerikkalaista unelmaa edustava menestystarina. Harva kutsuu bändiä katu-uskottavaksi. Korkeintaan se on espoolaisittain katumaasturiuskottava.
Poets of the Fall on kuitenkin silkalla taidolla ja huolella räätälöidyllä musiikillaan onnistunut vetoamaan yhtä lailla radioasemien musiikkipäälliköihin, marketeista levynsä ostaviin perusjamppoihin ja -irmoihin, 90-luvulle haikaileviin grunge-nostalgikkoihin kuin jopa Imperiumi.netin messulaudalla länkyttäviin metallinörtteihin.
Päällisin puolin yhtyeen kolmas albumi, Revolution Roulette, viittaa raskaisiin maisemiin. Raivonpunaiset, aggressiivisesti raavituilla sanoituksilla täytetyt sisäkannet täydentävät vaikutelman. Tekstit ovat paikoin kuin fraasisanakirjaa lukisi: ”mirror mirror on the wall”, ”act like a fool”, ”biting bullets”, ”need a new direction”, ”money doesn’t bring me joy” ja niin edelleen.
Avausraita More lähtee yllättävän räväkästi liikkeelle. Väliosan ”you know it isn’t particularly funny” -rallatuksesta voisi vääntää viitteitä vaikkapa System of a Downiin tai Queeniin.
Markon ääni on aiemmin värissyt ja hymissyt jossain Pearl Jamin Eddie Vedderin ja R.E.M.:n Michael Stipen välillä, mutta nyt hän on venyttänyt skaalaansa rankempaankin suuntaan – ja onnistuu aivan hyvin siihen nähden, että hänellä on ollut keikoilla tapana tervehtiä yleisöä kohottamalla kokistölkkiä ja tehdä Ressu Redford -pyörähdyksiä punaiseen asuun pukeutuneena.
Siinä missä avausraita lähtee käyntiin herätyskellon tikityksen ja pirinän jälkeen, toinen kappale, The Ultimate Fling, alkaa soittorasiamaisella pimputuksella. Kappaleen tunnelmassa on samaa laskelmoitua jylhää kieroutta kuin edellisen albumin ruosteisessa sirkuskuvastossa. Loppuleijunnassa annetaan Ibanez-merkkisen kitaran laulaa. Kahden minuutin jälkeen kohteliaasti feidatulla tiluvingutuksella voisi pärjätä jopa Muusikoiden.netin sooloskabassa.
Poets of the Fall rakentaa amerikanespoolaisen rockinsa leikkaa–liimaa-metodilla. Elementtejä otetaan sieltä täältä ja liitetään ne tehokkaasti yhteen. Silti saumoihin on jäänyt hieman elämisen varaa: vaikka nimiraidassa rummut jyskyvät kuin Def Leppardilla, esimerkiksi irtonaisen rivakassa Miss Impossible -biisissä basso on miksattu radiostandardien vastaisesti ihan vähän liian pintaan.
Pahimmillaan päälleliimatut vaikutteet kuulostavat kiusallisilta. Ei riitä, että Psychosis-kappale on musiikillisesti silkkaa marilynmansonia, vaan myös sanoituksissa vilisee sellaisia sanoja kuin ”freakshow”, ”anti everything”, ”shed my skin”, ”revelation”, ”hallucination”, ”religion”, ”sensation” ja ”revolution”.
Pianovetoinen päätösraita Where Do We Draw the Line vie levyn seesteiseen loppuun. Tällä kertaa balladiosastolle, jota edustaa viimeisen kappaleen lisäksi selkeimmin Fragile, ei ole saatu läheskään yhtä kirkkaita helmiä kuin debyytin komea Late Goodbye. Balladit jäävät lähinnä musiikillisiksi kuumailmapalloiksi: leijuvat uljaana korkealla, mutta vain siksi, että ne on höngitty pullolleen ohutta ilmaa.
Myönnetään, vertaus oli lattea – mutta sitä lienee lupa käyttää puhuttaessa levystä, jolta löytyy muun muassa tällainen rivi: ”Look my heart, it’s a bird / it needs to sing and to be heard.”
+ • Jos tietää mitä odottaa, levy ei varmasti petä. • Hittimittari reagoi liki joka kertosäkeeseen, mutta biisit eivät silti ole yhdestä muotista.
– • Psychosis-biisin marilynmansonismit ovat korneja, varsinkin kun Marko Saarestoa ei ihan heti näkisi Bowling for Columbine -dokumentissa.
• Sanoituksissa vilisee liikaa latteuksia ja pikkunäppäryyksiä.