Asiallinen johdatus ja vähän syventäväkin esitys suomipunkin pioneerivuosista
Stupidon julkaiseman neljän levyn punkboksin tyyliskaala ulottuu, kuten kuuluukin, Se-yhtyeen taidekouluisesta uusiaaltoilusta Korroosion pop-rallattelun kautta aina hardcoreen saakka. Biisit on boksin kirjasessa kontekstoitu lyhyesti mutta asiallisesti. Joose Berglundin johdantotekstin rinnalle jää kaipaamaan ainoastaan pidempää kirjoitelmaa aiheesta.
Joku voisi sanoa, että punkin nuoruusvuosien viatonta iloa ja energiaa on vaikea enää tavoittaa, mutta kyllä näiden 132 biisin kanssa tuntee ainakin aika lähelle pääsevänsä.
Ensimmäisen levyn kappalelista tuntuu osaksi melkein ylitutulta, mutta kuuntelu paljastaa, etteivät Pelkistettyä todellisuutta, Lontoon skidit, tai edes Poliisi pamputtaa taas ole käytössä juuri kuluneet.
Kolmoslevyn hc-putki on nimenomaan kokonaisuutena huimaa kuunneltavaa. Fucking Finland, Tampere SS ja esi-Riistetyt Cadgers ovat edelleen kuranttia tavaraa siinä missä Lama, Kaaos ja Unicefkin.
Hardcoren myötä boksin kahdella ensimmäisellä levyllä juhliva ilkikurisuus jää enemmän taka-alalle. Huumori on mustempaa, synkempää ja jotenkin toivottomampaa. Taso heittelee eniten boksin muita sekalaisemmalla neloslevyllä. Mukana on Se-nerokkuuksia, mutta myös muutama aika vaivaannuttava esitys. Edes Ne Luumäkien alkutuotannon Ramones-versiointi ei enää nyt kuultuna tunnu niin tärkeältä kuin vielä 80-luvun lopussa.
Joistakin biisivalinnoista voisi muutenkin taittaa taas peistä vaikka maailman tappiin. Itseäni ihmetyttää, miksi KTMK on mukana vain yhdellä biisillä, ja oikeastaan olisin laittanut tähän Terveitä Käsiäkin vielä enemmän. Popedan Erkki ja Leenan olisin heivannut kokonaan, samoin Maho Neitsyen ikuisesti kammottavan Irwin-coverin Ei tippa tapa.
Nämä huolenaiheet ovat pieniä, sillä kokoelma tekee sen minkä lupaa ja enemmänkin. Se esittelee valtaisan kiinnostavan kulttuuri-ilmiön ja tartuttaa uudelleen lujan punk-innostuksen.