Reaktio maailmaan, jossa ei voi kuin olla räjähdysherkkä hermokimppu – arviossa The Breeders

"All Nerven alakuloisuus on samalla tavalla ahdistavan aikansa tuote kuin Last Splashin riehakkuus heijasteli 1990-luvun alkupuolen vaihtoehtorockräjähdyksen innokkuutta", kirjoittaa Kimmo Vanhatalo.

the breeders
All Nerve
4AD
7,4

Kim Deal ei ole kiirehtinyt musiikkinsa kanssa. Hänen johtamansa The Breeders saattaa kuulostaa spontaanilta ja hutaistulta, mutta yhtye on julkaissut levyjä varsin verkkaiseen tahtiin. Vaikka mukaan laskettaisiin Dealin sivuprojektin The Ampsin Pacer, ennen uusinta albumiaan All Nerveä Deal on vaihtelevan taustaryhmänsä kanssa onnistunut julkaisemaan 28 vuodessa vain viisi pitkäsoittoa. Yhtyeen edellisestä albumista on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.

Breedersin kaupallinen huippuhetki oli vuonna 1993 ilmestynyt Last Splash -albumi, joka Cannonball-hittinsä voimin myi miljoona kappaletta ja nousi Englannin albumilistan viidenneksi. Suomessa Cannonballin bassokuviosta tuli myöhemmin ”tv:stä tuttu”, kun se lainattiin Ingmanin Fanipala-mainokseen.

All Nervellä on kasattu uudelleen Last Splashin aikainen kokoonpano. Kim Dealin lisäksi mukana ovat hänen kaksossiskonsa kitaristi Kelley Deal, basisti Josephine Wiggs ja rumpali Jim MacPherson.

Albumin ensimmäinen single Wait in the Car lupaili ”good morning” -aloitushuudahduksineen ja rivakoine tempoineen paluuta Last Splashin kulmikkaaseen, mutta iskevään ja värikkääseen vaihtoehtorockiin. Kokonaisuutena All Nerveä kuitenkin hallitsee surumielisyys ja alakuloisuus.

Dealin sanoitukset ovat tälläkin kertaa tyypillisen surrealistisia ja metaforia pursuilevia, joten useimpien kappaleiden merkitystä voi vain arvailla. ”Madrid in my nose / Black lung in my hand / West by God Virginia in my head”, kuuluvat Nervous Maryn aloittavat säkeet. Selvä ahdistuneisuuden, hermostuneisuuden ja eristyneisyyden tunnelma kuitenkin välittyy.

Selkeämpi on jo vuonna 2012 Dealin soolosinglenä julkaistu Walking with a Killer, hyytävä tarina, jonka Deal on paljastanut perustuvan hänen kokemuksiinsa seksuaalisesta ahdistelusta lukiolaisena: ”I’m walking with a killer and I’m gonna need that ride / We walked through the night / Through the cornfields of East 35 / I would not survive / I didn’t know it was my time to die.”

Eristyneisyys ja yksinäisyys tuntuvat olevan avainsanoja levyä kuvaillessa. Niitä uhkuu Spacewoman, jopa Dealin laulaessa baseball-stadionilla pomppivasta rantapallosta, ja Josephine Wiggsin laulama MetaGoth säkeineen, kuten ”I am a shadow, a shadow”.

Etenkin All Nerven alkupuoli on vahva, ja parasta Breedersiä sitten, niinpä niin, Last Splashin. Levyn lopussa moottori alkaa kuitenkin jo yskiä. Skinhead #2:ssa, Blues at the Acropolisissa sekä paremmin sinkun b-puolelle sopivassa versiossa Amon Düül II:n Archangel’s Thunderbirdistä samantapaiset sointukulut, hitaahkot tempot ja Dealille tyypillinen avoimen tunteellisuuden välttely alkavat kuulostaa puuduttavilta.

Kokonaisuutena All Nerve on kuitenkin levy, joka tuntuu paljon elinvoimaisemmalta kuin 2000-luvun Breeders-levyt Title TK ja Mountain Battles. Pitkästä aikaa Dealilla ja hänen kitarapartiollaan tuntuu olevan sanottavaa. Kuten Deal Wait in the Carissa laulaa: ”I got business!”

Levyä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että All Nerven alakuloisuus on samalla tavalla ahdistavan aikansa tuote kuin Last Splashin riehakkuus heijasteli 1990-luvun alkupuolen vaihtoehtorockräjähdyksen innokkuutta. All Nerve tuntuu reaktiolta maailmaan, jossa ihminen ei voi kuin olla räjähdysherkkä hermokimppu.