Rehellinen poplevy vetäytyy odotuksilta piiloon – arviossa Alman debyyttialbumi

Urakehitys ja ”kasvun paikka” ovat tarinoita, joita ei kirjoiteta enää pöhöisiin rockhistoriikkeihin, vaan tässä hetkessä. Alma on aikataulusta myöhässä, ja media jännittää puolesta, sillä köyhässä maassa kaikki munat ovat samassa korissa. Miten debyyttialbumi Have U Seen Her? selviytyy odotuksista?

Lusha
Alma
Have U Seen Her?
PME/Warner
7,0

Tein itselleni muistilistan asioista, jotka on hyvä ottaa esille Alman Have U Seen Herin arviossa.

Puhutaan ensin ajoituksesta. Lupailtu esikoislevy on viivästynyt jo toista vuotta. Spekuloidaan sillä, mitä kulisseissa on tapahtunut, onko mikromanageroitu ylhäältä, oltu omista kyvyistä epävarmoja alhaalta?

Ajoituksesta päästään momentumiin. Onko sitä vielä, voiko saavutetuista yleisöistä ja ilmiömäisistä striimiluvuista vielä tauon jälkeen ottaa kopin?

Kolmanneksi kysytään, millä rahkeilla? Eli onko tämä se luvattu tuote, jota on kesästä 2018 saakka odotettu? Kuulostaako se samalta kuin vanha tuttu Alma? Lunastaako se?

Juuri lunastusajattelu summaa sen, kuinka epäoleellisia kaikki kolme kohtaa ovat kritiikin kontekstissa, ja kuinka persistentisti ne kuitenkin luterilaista poppimoraaliamme kaikessa leikkaavat. Asialliset hommat hoidetaan, kunnialla kotiin päin. Kyllä se Alma vielä delivers, vakuutellaan managementin ja tiedotuksen puolelta suurin puhein. Kieltämättä sieltäkin myydään niin paljon liukasta saippuaa , että jopa kriitikko alkaa haluta katetta, muuttuu asiakkaaksi. Valitettavasti bullshitin paljastamisesta on tullut osa toimenkuvaa. Entinen kyny rokkipoliisi onkin nyt extravittumainen luottoluokittaja.

”Menestyykö tämä?” on absurdi kysymys kriitikon kysyä. Ainakin olen tottunut ajattelemaan niin. Mutta juuri se Almassa tuntuu kiinnostavan.

Have U Seen Her? kuulostaa siltä, että artisti tiedostaa asetelman. Näkökulma Alman saamaan kansainväliseen nosteeseen on kontemploiva, jopa katuva. Se jarruttelee juuri samaan tapaan kuin suomalaisartisteilla on kansainvälisen läpimurron kynnyksellä ollut tapana, ja tästä voi jokainen vetää keittiöpsykologisointeja kansanluonteesta ja tappiomielialasta.

Tehdään niin. Ehkei suomalaisartisti koskaan voi sitoutua vieraaseen maaperään ja arvoihin. Levyn temaattinen keskuspalanen on kyyniseltä ja väsyneeltä kuulostava LA Money. Sen slacker-r&b tuo mieleen Dev Hynesin tuottaman, sittemmin nopeasti kartalta kadonneen Sky Ferreiran melankolisten kappaleiden tunnun paikasta, jossa ollaan olematta läsnä. Myös King of the Castle grungeriffeineen on täydellisesti emo-emuloitua esikaupunki-ironiaa: lannistunutta arvonkieltämistä kulisseja vasten. Ehkä sekin on kirjoitettu todellisuudessa suomalainen nukkumalähiö mielessä.

Melkoista vikurointia siis. Toki toivoisi, että levyn viesti olisi jotain muutakin, ja ehkä vielä omakohtaisempaa, kuin statement siitä, että nyt ei tanssita kenenkään pillin mukaan, absorboida tiettyä elämäntyyliä. Ollaan vain Alma, heivataan ahdetut EDM-hitit, takaisin peruskuvioon. Soundin puolesta tämä näkkileipä toimii. Artisti on etualalla. Raidoilla on ilmaa hengitettäväksi.

Räväkimmillään albumi revittelee Miley Cyrus -vaikutteisen nimibiisin, tai asettaa koukkunsa oikein My Girlin muodossa. Muuten yleistunnelma on hidas. Löytyy levollista ja hittiäkarttavaa slovaria, kuten Worst Behaviourin yöllinen äänimaisema. Levyn päättäviin Loseriin ja Final Fantasyyn mennessä pop-apatia on kuitenkin käytetty tunnelmana loppuun. Moodi olisi kaivannut tuekseen vahvempia melodioita ja välillä tuotanto on suoraan sanottuna enemmän ohut kuin hartaan tunnelman luomiseksi harva.

Debyyttialbumin perusteella on edelleen helppoa, ja järkevääkin, niputtaa Alma yhteistyökumppaneiden ja peerien kuten Tove Lon, Zara Larssonin ja Charli XCX:n joukkoon. Have U Seen Her? on matalassa, hieman apeassa profiilissaan toimivaa säveltämistä mollivoittoisen, valkoisen valtavirtapopin kuvastossa, pienellä edgellä varustettuna. Perinteinen arvio kuuluisi, että sitä voi luonnehtia skandinaaviseksi, kypsäksi, hyvin kirjoitetuksi popteokseksi.

Sellaisena levy on juuri oikeansävyinen työvoitto julkkiskultista ja odotuksista. Edellä mainituista artisteista kukaan ei nimittäin ole ilmiö, siinä mielessä, jossa Almasta on ilmiönä kirjoitettu. He ovat hyvin tuotetun radio- ja soittolistapopin konkareita, eivät edelläkävijöitä. Jopa 2010-luvun alussa indienimenä profiloitunut Charli XCX on vakioitu valtavirtapopin kirjoittajavetoiseen sitkeään keskiluokkaan. Viivettä Alman esikoislevyn julkaisemiseksi voi oikeastaan kiittää tämän asetelman selkeyttämisestä ja hypen hälventämisestä.

Olisiko siis jo aika päästää irti ajatuksesta ”suomalainen poptähti maailmalla”? Ei etteikö Alma Miettinen olisi jo sitä. Hänellä on kansainvälisellä kentällä jalansijaa ja kontakteja enemmän kuin tarpeeksi. Kun luovutaan hetkeksi suomalaisen musiikkiviennin merkantilistisesta maailmanselityksestä ja median tavasta kiinnostua artistista vain vientitoivona, ehkä Almallakin tulee viimein olemaan vapaat kädeet musiikintekemiseen.

Kun kulttuurialueiden rajapyykit on asetettu selkeästi, voi popjournalismikin vetää esiin sen toisen kahdesta kliseesapluunastaan: työmoraalin. Tässä on rehellinen popin duunari. Viedään ammattiosaamista ilman kumartelua ja diivailua. Myydään pikakahvia Piilaaksossa, mutta ei tehdä siitä numeroa. Kukin pysyköön omalla tontillaan. Kunnollista!