Moni ruusu päältä kaunis.
Kymmenen vuotta sitten brittiläinen misantrooppi Luke Haines perusti trion nimeltä Black Box Recorder. Sen perusaineksia olivat kauniit ja sokeriset elektronis-akustiset taustat, hunajaisen mutta typertyneen kuuloinen naisääni sekä sanoitukset, jotka kertoivat murhaajista, terroristeista ja elämän pohjimmaisesta tarkoituksettomuudesta.
Kuulostaako tutulta? En väitä Eleonooran Rosenhelmin kopioivan Black Box Recorderia, mutta yhtäläisyydet vuonna 1998 ilmestyneeseen England Made Me -albumiin ovat kiistattomat. Kuin pisteenä i:n päällä kummallakin albumilla on maailmanlopun tervetulleeksi toivottava kappale (Maailmanloppu ja It’s Only the End of the World) ja kylmäävän ironinen kappale unelmakodin sisustuksesta (Kodinrakennusohjeet ja Ideal Home).
Siinä missä Haines usein jemmasi pahimmat piikit kirjallisten alluusioiden alle ja analysoi ennen kaikkea Englannin eksynyttä nykytilaa, Eleonoora Rosenholm ammentaa vetensä vielä paljon syvemmästä ja mustemmasta kaivosta. Eräs kriitikko kuvasi aikanaan osuvasti Black Box Recorderia vesikauhuiseksi Saint Etienneksi, ja Eleanooran voikin vastaavasti rinnastaa psykoosiin vajonneeksi Reginaksi.
Vainajan muotokuva on täynnä oikeasti pelottavaa musiikkia – pelottavaa siksi, koska se on kaunista. Kaiken maailman kuolometallistit voivat öristä miten paljon haluavat ja kaataa tekoverta päälleen, mutta jäävät silti kauaksi esimerkiksi Ovet ja huoneet -kappaleen ”kotirouva” sekoaa -psykodraamasta. Tämä on Polanskin Inho, johon on musiikki tilattu Angelo Badalamentilta.
Eleonoora Rosenholmin – joka on siis seitsenjäseninen yhtye, eikä naisartisti – tunnelmanrakentelu toimii, koska sen takana on selvästi havaittavissa oleva rakkaus sanoihin ja rakenteisiin, tekstuureihin, sekä pintaan että rosoihin sen alla.
Kopiokissan ja Mustan ruusun murhamysteerit voisivat olla kliseistä ja itsetarkoituksellista sokkiefektien tavoittelua, mutta ne toimivat, koska niissä ei ole yhtään ääntä eikä kilkahdusta liikaa, ja Noora Tommilan ääni istuttaa notkeasti musiikkiin rakenteellisesti paikoin liiankin vuolaat tekstit. Rytmikkäät soundit välttävät syntikkapopin pahimmat karikot ja kurottavat kohti varsin omaperäisen minimalistista mutta silti kylmäävän nättiä äänitapettia.
Myös kokonaisuus toimii ihailtavan hyvin. Albumin selkein poikkeama ja samalla hittihakuisin kappale on Kiltti ja tuhma, jossa miehiä kiusaava trendibaarin prinsessa liihottaa läpi ravintolaillan.
Jos se olisi esimerkiksi Tea Hiillosteen levyllä, minne sen voisi miltei sellaisenaan sovittaa, kappaleessa ei olisi mitään epäilyttävää ja hämärää. Mutta kun kappale on sijoitettu juuri tämän albumin keskelle, siitä hakee piilomerkityksiä varovasti tunnustellen kuin etsisi veistä laatikollisesta silkkisiä alusvaatteita.
Jokin ei täsmää. Ei todellakaan. Mutta kaikki on kohdallaan.