Erinomaisen popin lämmin hehku
Debyytin kuhinasta poiketen Rubik on saanut kaikessa rauhassa valmistella kakkosalbumiaan. Dada Banditsilla kyllästymiseen asti Radioheadiin verrattu yhtye tekee Kid A:t ja uudistaa sointiaan huomattavasti. Sen seurauksena yhtäläisyyksiä vanhan verrokin kanssa ovat enää sävellyksellinen kunnianhimo ja omapäisyys.
Vaikka keinot ovat uudet, nyt Rubik lunastaa kaikki ne odotukset, jotka jäivät Bad Conscience Patrolin ulottumattomiin. Albumi soi häkellyttävästä monitasoisuudestaan huolimatta ilmavasti ja suorastaan tuhlailee hienoja melodioita. Sen sijaan, että bändi luottaisi yhteen melodiaan kerrallaan, se piilottaa yleensä taustaan toisen ja jopa kolmannenkin.
Uudistunutta äänimaailmaa värittävät lukuisat puhaltimet, joiden rooli nousee läpi albumin yllättävän suureksi. Kuin tasapainon säilyttämiseksi myös efektit ja koneet ovat aiempaa aktiivisemmassa käytössä. Samalla koleahko ja kitaravetoinen vaihtoehtopop työntyy väkisin sivummalle.
Juuri monitasoisuutensa vuoksi Dada Bandits kuulostaa aluksi hyvin pirstonaiselta. Ilmiö on huipussaan avausraita Goji Berriesilla, jolla Rubik suorastaan irvailee perinteisille keinoille yhdistää kappaleen osia. Koneistettu äänipilvi riisutaan täysin varoittamatta pianoon, jonka rytmiikka tekee parhaansa välttääkseen iskuille osumista. Seuraavan osan nyrjähtäneeseen svengiin johtaa sentään hienoinen kasvattelu.
Alkupuoliskon keskiössä on kuitenkin joukko hieman tyypillisempiä pop-kappaleita, joita kirjoittaessa ei olla pelätty duurisointuja. Melodioiden lisäksi sovitukset ovat mahtipontisia, ja kappaleet hehkuvat samanlaista lämpöä kuin Arcade Fire debyytillään.
Biisit ovat pullollaan nyansseja ja eri soitinten sykähdyttäviä sivurooleja, parhaina esimerkkeinä No Escapen lopun mandoliini, You Jackal!!:in pienimuotoinen saksofonisoolo ja Fire Agessa vilahtava vieno oboemelodia.
Oli kyseessä sitten kitaravetoisempi Radiants tai idioottivarmasti päähän juuttuva No Escape, kaikkia alkupään raitoja yhdistää niiden pehmeä särmikkyys. Ikään kuin jokainen kappale vetäisi kuulijaa hellästi joka suuntaan riuhtomisen sijaan.
Albumin koneellisemman alkupuolen ja orgaanisemman loppupuolen välisenä vedenjakajana toimii Indiana, joka on ajoittain täyttä The Mars Voltaa. Lisäksi kappaleessa käytetään dynamiikkaa jokusen diplomin, kunniamaininnan ja mitalin arvoisesti. Levollisesta mutta painostavasta kohinasta räjäytetään pysäyttävä kitarakliimaksi, jonka aiheuttamien tuntemuksien kuvaaminen superlatiivein olisi vähättelyä.
Arcade Fire –assosiaatiot saavuttava lakipisteensä Richard Branson’s Crash Landing – Karhu junassa -kaksikossa, joista molemmat luottavat alusta loppua kohti kasvavaan rakenteeseen.Samoin tekee myös levyn ainoa slovariksi laskettava kappale Follow Us to the Desert, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti yhtä valtava kuin hauraskin. Levyn päättävä, reippaampi Altitudes sulkee ympyrän onnistuneesti.
Vaikka Dada Banditsilta on helppo löytää kaikuja edellä mainittujen Arcade Firen ja Mars Voltan lisäksi muun muassa The Flaming Lipsin tuotannosta, Rubik ei yritä tietoisesti seurailla mitään muuta yhtyettä, vaan painii nyt aivan omassa sarjassaan. Samalla levy loistaa tekemiseensä käytettyä rakkautta ja lämpöä kuulijalleen asti, juuri niin kuin erinomaisten pop-albumien kuuluukin.