Silmien edessä hitaasti kehittyvä polaroid-kuva – arviossa Lana Del Reyn Chemtrails Over the Countryclub

Lana Del Reyn seitsemäs albumi on riisuttua americanaa ja minimalistista folkia. Pelkistetystä olomuodosta huolimatta kappaleista löytyy jatkuvasti uusia puolia.

Lana Del Rey
Chemtrails Over the Country Club
Polydor
8,1

Oranssina hohtava auringonlasku, valon viimeisten säikeiden leikki hämärtyvässä illassa, rullaluistinten tasainen liuku asfalttia vasten. Lana Del Reyn uusi albumi on kokoelma pieniä tunnelmakuvia ja tunnelmanvaihdoksia. Se on väreilevän lämmin ja puhtaan kuulas kesäilta keskelle kevättalvea.

Lana Del Reyn kaikkia julkaisuja yhdistää se, että tietyn albumin kappaleet muodostavat kokonaisuuden, soivat sieluiltaan yhteen. Artisti myös uudistuu jokaisella albumillaan hieman, menettämättä kuitenkaan musiikillista ydintään. Tällä albumilla Del Rey on lähtenyt etsimään juuria. Tyylikokeiluissa lähestytään americanaa ja folkia; jotain pelkistettyä ja hillittyä, aitoa.

Mieleen albumilta jäävät ennen kaikkea kappaleet Dark But Just a Game ja Breaking Up Slowly. Albumin hienoin, ja samalla yksi artistin uran kaikkein loistavimmista, on kuitenkin sen nimikkokappale. Jo pelkkänä äänenä se on maaginen ja hypnoottisen kaunis. Musiikkivideo kuitenkin lisää siihen jotain, mitä artistin musiikissa ei ole aiemmin ollut: okkultistisen ja kieroutuneen läsnäolon, todellisuuden vääristymisen ja sen pinnan rikkoutumisen. Jotain, mikä sähköistää aistit ja tekee pelosta nautittavan.

Chemtrails aukeaa selvästi hitaammin kuin toissa vuonna julkaistu Norman Fucking Rockwell!, joka on ehkä artistin paras albumi sitten Born to Dien (2012). Tai ehkä jopa sitäkin parempi. Singlejulkaisujen perusteella odotukset olivat varoivaisen korkealla myös tämän albumin kohdalla. Valitettavasti edeltäjänsä tasolle tämä ei kokonaisuutena yllä, mutta albumi onkin jotain muuta. Se on silmien edessä hitaasti kehittyvä polaroid-kuva, herkkä, väreiltään utuisen kaunis, todellinen.

Albumin ääriviivat muodostuvat kuulijalle hitaasti, piirto piirrolta, kerros kerrokselta, mikä tuntuu olevan täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, että oikeastaan kaikki albumin kappaleet ovat hyvin riisuttuja, orgaanisia. Useankin kuuntelukerran jälkeen ne kuulostavat silti edelleen uusilta. Tai ei, ajattomilta.

Toinen syy albumin viivyttelevään muotoutumiseen on tunnelman ja tyylilajin vaihtuminen useaan kertaan esimerkiksi kappaleiden Dance till We Die ja Dark but just a Game sisällä. Ensin kappaleet tuntuvat päästävän lähelleen, mutta häkellyttävät sitten kuulijansa. Ne pitävät jatkuvasti varpaillaan sen suhteen, mitä on luvassa seuraavaksi.

Niin, mitä seuraavaksi?