Suomi näyttäytyy moraalittomana erämaana, jossa jokin on perustavanlaatuisesti vinksallaan – arviossa Heikki Hautala & Hyvät Veljet

Hautala on monessa mielessä nyky-Suomen tarkin kuvaaja perinteisen kitarapohjaisen rockin ja punkin saralla, kirjoittaa Jean Ramsay.

Heikki Hautala & Hyvät veljet
Rauha ja harmonia
Ektro/Future Lunch
9,0

Sokean pisteen nokkamies, laulaja ja kitaristi Heikki Hautala muistetaan sapekkaista yleishumaanin yhteiskunnallisista teksteistään, jotka usein joutui tavaamaan levyn suojapussista, sillä ne jäivät paikoittain yhtyeen raivokkaan paasaamisen jalkoihin. Tekstit ovat Hautalalle kuitenkin tärkeitä – jopa niin tärkeitä, että Sokean pisteen sanoitukset oli levyillä käännetty myös englanniksi.

Hautala on monessa mielessä nyky-Suomen tarkin kuvaaja perinteisen kitarapohjaisen rockin ja punkin saralla. Siinä missä esimerkiksi Teemu Bergman on pirullisen hauska kirjoittaessaan ympäröivästä todellisuudesta, on Hautala inhorealistisuudessaan yksinomaan pirullinen. Runoilija, ei punkkari.

Hautalan yhteiskunnallisuus on osallistumista ja heittäytymistä, todistamista ja silminnäkijyyttä. Hänen tehtävänsä on olla unohdettujen ääni. Hautalan silmien läpi Suomi näyttäytyy moraalittomana erämaana, jossa jokin on perustavanlaatuisesti vinksallaan.

Heti ensimmäinen kappale tuo mieleen Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. ”Paljonko sielusi maksaa / haluaisin ostaa sen”, on hätkähdyttävä lause, mutta selittyy viimeistään toisen säkeistön kautta, jolloin ”sielu” korvataan ”ruumiilla”. Prostituutio, minuuden ja itseyden myynti, ihmiset kauppatavarana ja lukuina joita voidaan pyöritellä omaksi hyödykseen, ovat kappaleen polttopisteessä. On yhdentekevää, onko keinottelija Gogolin Tšitšikov vai prosenttisummia argumenttinsa tueksi fabuloiva Alexander Stubb: lopputulos on sama.

Ja samanlaisena levyn nihilistinen maisema jatkuu. Lääkejäämät pohjavedessä, työttömyys ja mielisairaus, turvattomuuden tuntu… Rauha ja harmonia piirtää satavuotiaan Suomen kääntöpuolen, sen mistä poliitikot eivät halua puhua.

Musiikissa on elementtejä folkista, countrystä ja bluesista, mutta Hautalan menneisyys voimasointujen parissa puskee esiin levyn joka nurkasta. Sointuja runnotaan, barré-soinnut liukuvat toisiinsa jäntevinä ja täynnä jännitettä, ja efektoimaton kitara on kaikessa seesteisyydessään silti keskipisteessä, vereslihaisena ja kytevänä. Paikoitellen mielleyhtymänä herää Televisionin Tom Verlaine kaikkein hermostuneimmillaan.

Monessa mielessä näistä Hautalan sooloprojekteista (etenkin edeltäjä, akustinen levy Pyövelin vaatteet, mutta myös tämä uutuus) tulee mieleen The Dronesin nokkamiehen Gareth Liddiardin soololevy Strange Tourist. Se riisui hyvin samalla tavalla emobändin jylyn paljastaen sen keskeltä äänen, joka paradoksaalisesti oli vielä voimakkaampi ja sihisevämpi kuin möykän ympäröimänä. Tässä mielessä mielleyhtymäksi käy myös yhtyetoveri Bensiinistä, eli Sweetheart-, Circle- ja Plain Ride -mies Janne Westerlund, jonka hengenheimolainen Hautala monessa mielessä on.

Kahdeksan biisin kokonaisuus on vaikuttavan vahva ja tyylikäs paketti. Ei missään nimessä liian pitkä, vaan kantaa jännityksen loppuun, elegiseen ja massiviseen päätösbiisin Voimat asti.