Suuren maailman Cheek – levyarviossa Post Malone

"Tuntuu kuin Post Malone olisi toivonut läpilyöntiään vain päästäkseen leuhkimaan kalliin viinan juomisella ja sillä, miten kuumat ­bitchit yrittävät tehdä itseään tykö, mutta häntä ei kiinnosta", kirjoittaa Niko Peltonen.

Post Malone
Beerpongs & Bentleys
Republic
1,6

22-vuotias Post Malone on noussut parissa vuodessa yhdeksi maailman isoimmista poptähdistä. Tämän kakkoslevyn ensimmäisenä singlenä viime syksynä julkaistu Rockstar räjäytti viimeistään pankin. Suunnilleen kaikkien mahdollisten listojen kärkeen rynnistänyt kappale taustoitti esimerkiksi lokakuista Lissabonin-reissuani: olisin mielelläni kuullut paikallista poppia, mutta sen sijaan joka paikassa soi Rockstar.

Post Malone on myös kiistelty hahmo. Timantteja hampaissaan välkyttelevä ­white boy on noussut maineeseen vahvasti hiphop-vaikutteisella musiikilla, mutta tuntuu haluavan sanoutua irti tästä kulttuuritaustasta. Häntä pitäisi kuulemma puhutella ”artistiksi”, ei räppäriksi.

Haastattelulausunnoissaan Post ­Malone on todennut jotensakin niin, että hiphop on hyvää bilemusaa, mutta tunne-elämyksiä pitää hakea muualta – vaikkapa Bob Dylanin tuotannosta. Ei liene ihme, että syytökset kulttuurisesta omimisesta ovat lennelleet valtoimenaan.

Beerbongs & Bentleys on jo rikkonut striimausennätyksiä, ja juuri suoratoistopalveluiden varassa Post Malonen suosio onkin. Tämän julkaisun arvioiminen albumina tuntuu absurdilta. Niin aion kuitenkin tehdä, koska olen vanhanaikainen popkriitikko, ja Rumbassa edelleen arvostellaan albumeita.

Muutaman toiston jälkeen koin oudon vapauttavan oivalluksen: Post Malone on suuren maailman Cheek! Musiikillisia yhtäläisyyksiä ei juuri ole, maailmankatsomuksellisia sitäkin enemmän. Hyvin varhaisessa vaiheessa maailmanmainettaan Post Malone on alkanut ottaa sen hyvin tosissaan ja kirjoittanut (toki valtavan yhteistyökumppanijoukon avittamana) levyllisen biisejä bilettämisestä, materiaalisesta hyvästä, menestyksestä ja näiden mukana tulevasta sisäisestä tyhjyydestä, kyvyttömyydestä pysyviin ihmissuhteisiin ja muiden kateudesta.

Tuntuu kuin hän olisi toivonut läpilyöntiään vain päästäkseen leuhkimaan kalliin viinan juomisella ja sillä, miten kuumat ­bitchit yrittävät tehdä itseään tykö, mutta häntä ei kiinnosta.

Beerbongs & Bentleysin biiteissä on ajoittain mukavaa ilmavuutta, mutta suurimman osan ajasta jäädään tämän hetken perustyylin, yksitoikkoisuudeksi taittuvan minimalismin vangiksi. Post Malonen raskaasti käsitelty jollotus toistuu samanlaisena kappaleesta toiseen. Joitakin toimivia melodioita hänellä sentään on (Spoil My Night, Rockstar).

Tekstien väsyttävä, kalmankylmä uho ja uhriutuminen nakertavat kuulijan sielua. Pahin rasti on Over Now, jonka rockhenkinen aggressio huipentuu kai jollekin ex-tyttöystävälle kohdistettuihin kauniisiin säkeisiin ”I’m a put that bitch pussy in a motherfuckin’ bodybag”. Kuinka ollakaan, rumpuja soittaa Tommy Lee.

Kyllä, Post Malone on naisvihamielinen, ja kyllä, hän on yleensäkin ihmisvihamielinen. Onhan tätä räpissä kuultu, mutta alkaa jo väsyttää, eikä jonkun valkoisen miljonäärin sosiopaattisuudelle voi olla oikein mitään loiventaviakaan perusteita – eikä sillekään, mikäli hän hokee näitä nilkkimäisyyksiään vain hyötyäkseen sellaisen kulttuurimuodon konventioista, jota ei edes tunnusta omakseen.

Artisti, todellakin.