Suurinta perinnemusiikkia mitä Suomessa on koskaan tehty – levyarviossa Mikko Joensuun Amen 1

Mikko Joensuun Amen-trilogian aloittavan osan kahdeksan kappaletta ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti suurinta perinnemusiikkia mitä Suomessa on koskaan tehty, kirjoittaa Jean Ramsay.

08.06.2016

Kun kuulin Mikko Joensuun laulavan vanhaa countrya ja bluesia Rumba-klubilla joskus monta kesää sitten, tajusin jotain ollennaista tätä artistista. Joensuu 1685 -yhtyeestä tuttu Jason Piercen ja Jónsin suomalainen vastine on suuri lauluntekijä, koska perusasiat ovat kunnossa. Melodiat, sanat ja niiden sidosaineina toimivat emootiot on sisäistetty musiikista, joka tulee jostain kaukaa aikojen takaa, Child-balladeista, vanhasta folkista ja hymneistä, country bluesista.

Kappaleet kuten Hank Williamsin kuuluisaksi tekemä Lost Highway näyttivät sen kylmän eksistentialistisen kuilun joka parhaimman kantrin sydämessä asuu. Joensuun käsittelyssä kaikki mittasuhteet kasvoivat entisestään: riivatun enkelin voimalla ja puhtaudella sydänverelle raastetut klassikot alkoivat pumpata verta, elää.

Amen 1 todistaa etten ollut väärässä tuona koleana kesäiltana. Sen kahdeksan kappaletta ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti suurinta perinnemusiikkia mitä Suomessa on koskaan tehty.

Ensimmäisenä silmään pistää Joensuun itsevarmuus. Rallienglannista ei ole tietoakaan, eli ilmeisimpään helmasyntiin ei kompastuta. Lopulta vaikuttavaa ei niinkään ole se, että sanat lausutaan oikein, vaan se, että tunnesisältö sanojen ja fraseerauksen takana on kohdillaan. Tästä ensimmäiset täydet pisteet.

Toiseksi, Amen 1 on samanaikaisesti suurta, mutta myös todella intiimiä musiikkia. Joensuun sanoitukset ovat kuin luonnon keskellä erämaamajassa (ja näin todella onkin: levyn alkuvaiheet ovat Lappajärven mökkiin rakennetussa studiossa kesällä 2012) vihkoon raapustettuja huomiota elämän totuuksista, mutta niiden ympärillä planeetan ääri lintujen sirityksineen ja lumen narskuntoineen ja tuulen huminana puissa soi Pauli Halmeen pedal steelin ja Minttu Saarnen, Janne Ahvenaisen ja Martta Valkeuden jousien kautta. Mikro- ja makrokosmos tulevat läpi yhtä voimakkaasti, toisiaan tukien ja alleviivaten.

Varsinkin orkestraatiot ovat levyn alkupuolella suorastaan pakahduttavan runsaita ja samettisia. Ne tuovat mieleen Billy Sherrillin Georgen Jonesille ja Tammy Wynettelle tekemät jousisovitukset, jotka toki ovat klassikko ja normi itsessään.

Minimalistisemman materiaalin parissa Joensuu redusoi asiat lähtökohtiinsa – keittää kappaleiden luut valkoisiksi, niin sanoakseni. Amen 1 on lumivalkoisen puhdas ja valaistunut levy. Sen sydämessä on munkinkammion meditaatio, häivytetyn maailman tabula rasa, auringonvalon ja keväthankien sokaiseva ehdottomuus.

Perusasioiden äärellä Joensuun syvä lahjakkuus korostuu. Yksinäisen akustisen kitaran kuljettama I’d Give You All tai Thief and a Liar voisivat olla Townes van Zandtin laulukirjasta, siinä missä Closer My Godia kuljettaa samanlainen surumielinen tanssahteleva rytmikkyys millä Leonard Cohen lauloi itsensä rakkauden loppuun.

Joensuun uskonnollinen henkilöhistoria kuluu kappaleiden läpi. Hän ei väitäkään keksineensä pyörää uudelleen, vaan asettuu jatkumoon, jonka kautta menneet polvet ja kauna sitten vaienneet äänet resonoivat näiden kappaleiden sisällä. ”And these songs that I sing / Someone’s sang before”, laulaa Joensuu Take Me Home, Oh Lordissa. Tuo kappale tuntuu summaavan levyn, toimii kuin nostattava yhteislaulu jumalanpalveluksen päätteeksi.

Joensuun nerokkuutta on kuitenkin heittää perään kapulaksi rattaisiin syntisen uskontunnustus, murhamiehen tunnontuskien ristiaallokko Valley of Gold, joka jättää levyn tasapainoilemaan kuilun reunalle, todelliseen eksistentiaalisen cliffhangeriin.

Ja cliffhanger on varmasti tarkoitettu, sillä jatkoa on tulossa: Amen 2 julkaistaan syksyllä, ja Amen 3 ensi keväänä. Vasta näiden kohdalla voi sanoa viimeisen sanan tästä Mikko Joensuun Kristityn vaelluksesta (John Bunyan, The Pilgrim’s Progress), joka epäilemättä on hänen magnum opuksensa. Kolme on syvästi merkityksellinen luku kristillisessä ikonografiassa, eikä kolmeen kokonaisuuteen päätyminen ole varmastikaan sattumaa. Tämän kautta ajatus jäädä odottamaan ykseyden lopullista täydentymistä tuntuu perustellulta.

Yhtäkaikki, peli on avattu, ja odotukset ovat tämän jälkeen todella korkealla.

Jean Ramsay

Lisää luettavaa