Tänään koittaa Kotiteollisuuden Maailmanloppu – Mitä mieltä Rumban kriitikko on levystä?

Kotiteollisuuden uusi albumi Maailmanloppu julkaistaan tänään. Kimmo K. Koskinen kertoo, löytääkö yhtye 13. studioalbumillaan vielä uusia jippoja.

Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Ville Juurikkala

Kotiteollisuus: Maailmanloppu
Johanna

Miesrockia viriilillä otteella.

Kotiteollisuutta voi täysin oikeutetusti pitää jääräpäisenä työmyyränä. Yhtye on julkaissut vuosien mittaan jo matkalaukullisen levyjä ilman mainittavia poikkeuksia soundin tai biisimateriaalin suhteen. Jo vuosikausia bändin levyarviot olisi voinut typistää yhteen lauseeseen: ”Kotiteollisuus teki uuden levyn”.

Järkkymätön linjakkuus on tavallaan ihailtavaa, mutta taiteellisesti ei se ole kunnianhimoisin latu kynnettäväksi. Vaan kukapa täysipäinen AC/DC:täkään moittii siitä, että se kuulostaa vuosikymmenestä toiseen vain itseltään?

Turha kai nytkään siis on odottaa täydellistä nahanluontia tai mullistavia uusia sävyjä. Onko kuulijakunta alistunut siihen, että Kotiteollisuuden levyt on ikuisesti kuunneltava Kotiteollisuus-kontekstissa, Kotiteollisuus-kuulokkeet päässä? Onko se alistumista vai voivatko fanit yksinkertaisesti riemuita sitä, että nakit ja muusi eivät lopu? Vai olisiko mukaan kuitenkin ujutettu uusia mausteita? Kahden vuoden takainen nimetön edeltäjä (jos viimevuotinen coverlevy Sotakoira II jätetään laskuista) kun osoitti, että sekään ei ole tavatonta.

Maailmanlopun talkoissa Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto ovat pääasiassa kolunneet taas oman rohdospuotinsa tutuimpia hyllyjä. Kolmikko taustavoimineen on silti uskaltautunut kurottelemaan etäämmällekin, ja oudommista lokeroista on kirvonnut mukavasti lisää sävyjä.

Hyvien puolella on kertosäkeessään hyvin aurinkoista rallattelua, mutta suistuu lopussaan suorastaan pelottavaksi teollisuusjyräksi. Sitä seuraava Tuhat kuolemaa saa puolestaan lisää vääntöä yhtyeelle epätavallisen kulmikkaista rytmistä. Yötä vasten taas flirttailee vahvasti diskoheavypumppauksen kanssa, silti moiseen täysin antautumatta. Tässä olisi ollut oiva tilaisuus vetää lippa taakse ja leipoa kappale härskisti ehtaan Corolla-kuosiin.

D-A-D-fiksaatio kuuluu levyllä vahvasti hyvän rock-poreilun lähteenä, Killing Joke -innostus pitää puolestaan yllä nihilististä tunnelmaa. Rehtiä metalliakin on kuunneltu, ja myös rautalankakitara helähtää.

Trio soittaa itselleen ominaiseen jynkkytyyliin, jota ei ilmeisesti muuksi muuta mikään. Kauttaaltaan romuluisena pysyvään soundiin ei ilmene juurikaan poikkeuksia muutamaa herkullista kitaraleadia lukuun ottamatta. Nightwishistä lainatun Tuomas Holopaisen industrial-säksättelyistä Hammond-soundiin venyvät koskettimet maustavat kokonaissointia kohdakkoin merkittävästi.

Keskeisimmiltä osiltaan yhtyeen ilmaisu on täysin tuttua kauraa, mutta kiitettävän paljon mukana on sellaistakin, jota bändi ei olisi aiemmin älynnyt, rohjennut tai osannut sointinsa höysteeksi ottaa. Maailmanlopusta kirpoaakin harvinaisen paljon musiikillisia huomioita ja mielikuvia. Levy saa rutkasti henkeä melodioiden, soinnutusten ja rytmitysten luontevasta varioinnista.

Kotiteollisuus pelaa myös kontrasteilla nyt varsin tehokkaasti. Huippuunsa hiotut kertosäkeet lienevät kosiskelevimpia ja tarttuvimpia kuin koskaan, mutta meno myös äityy suorastaan kuolometalliseksi ärjynnäksi. Levyn liki jokaisessa kappaleessa on jokin elähdyttävä kierre, johon kuulija perustamppauksen lomassa tarraa. Ihan kaikkia biisejä nämä jipotkaan eivät silti pelasta.

Maailmanloppu ei yllä uran alkupään nälkäisten levyjen kovalle tasolle, mutta taiteellisesti se on jo lestiinsä luutuneen yhtyeen viriilimpää tuotantoa.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6-7/13. Kuuntele levy Spotifyssa.