Seventh Son of the Seventh Son sai Zeus Mattilankin lämpiämään.
Teksti: Saku Schildt
Nykyään vuodet 1982–88 lasketaan Iron Maidenin kulta-ajaksi – julkaistiinhan tuolloin muun muassa sellaiset metallimusiikin klassikkosarjaan kuuluvat albumit kuin The Number of the Beast, Piece of Mind, Powerslave ja Seventh Son of the Seventh Son. Yksi koulukunta oli tosin tuolloin sitä mieltä, että Paul Di’Annon aikakausi (1978–81) oli yhtyeen kukkein aika ja Bruce Dickinsonin aikaiset albumit olivat pikkuhiljaa kaupallistuneen yhtyeen tuotoksia. Myös Dickinsonin nyttemmin ikoniseksi laskettava laulutyyli jakoi mielipiteitä.
Rumban metalliasiantuntija Zeus Mattilakin piti enemmän brittisuuruuden alkuaikojen levyistä. Vuonna 1988 julkaistu Seventh Son of the Seventh Son oli kuitenkin niin tiukka tuotos, että Mattila muutti kurssiaan. ”Todella kova”, oli kriitikon virallinen kannanotto, ja täydet viisi tähteä napsahti. Arvio julkaistiin Rumbassa 9/88.
