Tervetuloa salaiselle paratiisisaarelle – arviossa Death Hawks

Death Hawksin juurevahko, kitaroiden hallitsema retrorock päivittyy neljännellä levyllä esoteeriseksi, eskapistiseksi, limsanmakuiseksi ja ilokaasumaisen sekavanvellovaksi dayglo-psykepopiksi, kirjoittaa Markku Roinila.

31.07.2019
Death Hawks - Psychic Harmony
Svart
7,7 / 10

Ei ehkä ole ihan tavatonta, jos bändi vaihtaa ilmaisuaan raskaampaan suuntaan – nälkä kasvaa syödessä, melu rapatessa ja niin poispäin.

Neljännellä levyllään kotimaisen psykedeelisen kitararockin suuruus Death Hawks tekee kuitenkin juuri päinvastoin: juurevahko, kitaroiden hallitsema retrorock päivittyy esoteeriseksi, eskapistiseksi, limsanmakuiseksi ja ilokaasumaisen sekavanvellovaksi dayglo-psykepopiksi.

Kokonaisuus on täysin kotonaan tämän päivän valtavirtapopin tehokeinojen, kuten discoflirttailujen ja vokaalinmuunnosten parissa. Laulu viihtyy ylärekisterissä, kirkkaat pulppuilevat syntetisaattorit vievät päähuomion ja rummut ovat pelkistyneet pehmeästi tykyttäväksi biitiksi.

Myös mielikuvat ovat muuttuneet radikaalisti. Psychic Harmonylla honkien keskellä sijaitseva synkkä pirtti on jäänyt taakse ahdistuksineen, ja on aika bailata vailla huolia kirkkaanvärisissä shortseissa cocktail kädessä, reaalimaailmasta vieraantuneena, matkalla kohti henkilökohtaista harmoniaa tai kliimaksia, kukin makunsa mukaan.

Suurin osa levystä sopisikin ­soundtrackiksi­ Paolo Sorrentinon Suuri kauneus -leffan bailukohtaukseen.

Jo avausbiisi Secret Isle paljastaa levyn juonen. Kirkassointinen syntetisaattori ja kevyt rytmi kutsuvat salaiselle paratiisisaarelle, jossa disko on aina auki ja siellä soi 70-luvun Donna Summerin lisäksi ihan uuttakin tanssimusiikkia.

Saman tekee vielä paremmin Re-Run, joka untuvaisen pehmeän toiston myötä vie unelmoimaan muistettavalla kertosäkeellään: ”Lost into emotion, find another ocean…” Whisper muistuttaa enemmän vanhasta ja intoutuu muuhun rentoiluun nähden suorastaan laukkaan.

Huippukohdista voisi vielä mainita ­jazz-tunnelmissa kulkevan A Room with a View’n ja uljaasti loppusinfoniaan kasvavan Scent of Lifen.

Psychic Harmony on rikas ja sulavuudestaan huolimatta aikaa vaativa kokonaisuus, joka ei ole ihan virheetön. Biisit ovat välillä varsin lähellä toisiaan, ja Like Lovers Do ja Play for Rewind jäävät muzakiksi, kalpeiksi versioiksi paremmista biiseistä.

Synchronicity taas on kriitikolle vaikea pala sietämättömän autotunen takia. En vain kestä sitä moikumista! Mutta sinne se melodia kilahti päähän pyörimään.

Death Hawks keksi siis Teemu Markkulan johdolla itsensä uudelleen, jälleen kerran, neljän vuoden tauon jälkeen. Toki mukana on myös aiemmilta levyiltä tuttuja elementtejä, kuten instrumentaalibiisit, progesävyt, syntetisaattoreiden ja puhaltimien käyttö sekä psykedeelisyys väljästi määriteltynä.

Musiikin yleissävy on kuitenkin aiempaa huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, discompi ja pehmeämpi, itse asiassa aor-maisempi. Näin Hawksit päivittävät itsensä Pekko Käpin, jazz-mies Jukka Eskolan ja Nicole Willisin avulla samaan nykykevytpsykesoundiin kuin vaikkapa Tame Impala, Flaming Lips ja jopa Bon Iver.

Olisiko tässä avain suuren yleisön suosioon ja vieläkin suurempaan kansainväliseen kiinnostukseen? Kyllä minä ainakin voisin ottaa tämän levyn sille valtameren salaiselle saarelle.

Lisää luettavaa