Kiikkustuoli kutsuu, Robert Smith.
The Cure on tehnyt kolmekymmenvuotisella urallaan huikean määrän klassikkobiisejä. Viime vuodet ovat kuitenkin olleet yhtyeelle kuitenkin alamäkeä: edellinen albumi The Cure (2004) oli melko keskinkertainen esitys, ja kun levyjen odotusajaksi on vakiintunut neljä vuotta, ei vanha fanikaan tuntisi olevansa kovin pahoillaan, vaikka Robert Smith vihdoin jäisi eläkkeelle.
Uusien Cure-klassikoiden sijaan 4:13 Dream tarjoaa sarjan vaisuja Cure-pastisseja, kappaleita jotka kyllä kuulostavat Curelta mutta eivät tunnu oikein miltään.
Myös levyn tuotanto, josta vastaavat Keith Uddin ja Robert Smith itse, jättää toivomisen varaa. Bändin soundille ominaiset koskettimet ja kaikuefektit on jätetty studion varastoon, ja nyky-Cure kuulostaa häkellyttävän paljon tylsältä perusrockbändiltä.
Yksi kohtalaisen onnistunut hetki albumilta sentään löytyy. The Only One on sekin ytimiään myöten tyypillistä Curea. Parikymmentä vuotta sitten tällainen biisi olisi luultavasti kelvannut vain singlen b-puoleksi, mutta levyn muuhun antiin verrattuna se tuntuu aidosti raikkaalta.