Radioheadin yhdeksän albumi on hyväilevä poreallas vailla yhtyeelle ominaisia piraijoita, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Radiohead
A Moon Shaped Pool
XL
9,2/10
Kuten moni musiikkikolumnisti on kirjoittanut, helmikuussa ”ilmestynyt” Kanye Westin albumi The Life of Pablo on aivan uudenlainen digitaalisen ajan kulttuurituote, albumi jonka hiomisprosessi ei ilmeisesti koskaan pääty. Ehkäpä samalla logiikalla myös levyarvostelijoille pitäisi suoda internetin mahdollistama lupa muokata kritiikkejään loputtomiin, kun käsitys albumista kuuntelukertojen myötä muuttuu ja jalostuu.
Meillä levyarvostelijoilla kun ei kuulkaas ole helppoa näiden ”yllätysjulkaisujen” kanssa. Koska emme saa etumatkaa rahvaaseen, moni arvostettu mediakin katsoo tarpeelliseksi kiirehtiä punnitulta näyttävä arvio maailmalle vasta tunteja ensikuuntelun jälkeen. The Guardianin Alexis Petridis ja The Telegraphin Neil McGormick pukkasivat kritiikkinsä maailmalle jo viisi tuntia albumin ilmestymisen jälkeen. Helsingin Sanomien Ilkka Mattila sentään malttoi odottaa melkein vuorokauden. (Tämä arvio on kirjoitettu 81 tunnin ja 11 kuuntelukerran jälkeen.)
Niinpä kun valmistautuu kirjoittamaan arvostelua Radioheadin yhdeksännestä albumista A Moon Shaped Pool, ei kannata lukea mitä muut ovat kirjoittaneet siitä vaan tutustua mieluummin varoittavina esimerkkeinä edellislevyn, The King of Limbs (2011), osakseen saamiin optimistisiin ja varovaisiin kritiikkeihin. Harva kriitikko kun uskalsi suoralta kädeltä tuomita levyä yhtä aikaa niin läpitunkemattomaksi ryteiköksi ja likilaskuiseksi kokeiluksi kuin mihin ensivaikutelma viittasi – ja millaiseksi levy sitten itse asiassa pitkälti osoittautuisikin.
A Moon Shaped Pool kaivaa suhteellisella helposti lähestyttävyydellään toisenlaisen sudenkuopan. Levy on helppo hahmottaa kädenojennukseksi niille suopeillekin kuulijoille, jotka King of Limbsin glitch-folk karkotti kauemmaksi. Tästä kielivät jo kaksi levyn ensimmäistä singleä Burn the Witch ja Daydreaming, jotka kiehtovalla tavalla muistuttavat kuinka Radiohead on muokannut 2000-luvun areenarockia.
Burn the Witchin pohjalta kun saisi helposti Musen kappaleen: lisäisi vain hevikitaroita, muuttaisi Thom Yorken särkyvän falsetin Matt Bellamyn julkeaksi sumutorvilaulannaksi ja kuorruttaisi kokonaisuuden vulgäärillä kitschillä. Daydreamingin ajelehtiva pianokuvio ja narkoottinen melankolia taas kuulostavat dekonstruoidulta Coldplaylta, kappaleen DNA:ssa on paljon samaa kuin The Scientistissä ja Clocksissa, jotka siivittivät Chris Martinin kavereineen maailmanmaineeseen vuonna 2002. Aivan kuin Radiohead kotiuttaisi vaikutteitaan, ottaisi kunniaa omasta edelläkävijän asemastaan.
Vuonna 2012 rumpali Phil Selway sanoi NME:n haastattelussa bändin olleen pettynyt ja yllättynyt King of Limbsin vastaanotosta. Huolimatta oletetusta ehdottomuudestaan ja itsetarkoituksellisesta vaikeudestaan myös Radiohead haluaa saavuttaa musiikillaan yhteyden kuulijaan – ja King of Limbsin tapauksessa pyrkimys jäi toteutumatta siinä mittakaavassa, että Selwayn mielestä yhtye epäonnistui.
Niinpä vaikka A Moon Shaped Poolilla kertosäkeet ja koukut ovat vähissä, albumi silti antaa makupaloja kärsimättömämmällekin kuulijalle. Olipa sitten kysymyksessä Identikitin kitarasoolo, Ful Stopin junamainen rytmiikka tai monella kappaleella pintaan tyhjästä pulpahtavat jousiosuudet, tällä kertaa Radiohead haluaa pitää kuulijansa kiinnostuneena ja tuolinsa reunalla. Myös Thom Yorke haluaa tarjota meille muuta kuin tavaramerkinomaista lohduttomuuttaan: The Numbers ja Present Tense ovat merkillisen passiivisaggressiivisia protestilauluja; ”the future is inside us” ja ”people have the power”, ne muistuttavat, kaikesta huolimatta.
Silti Radiohead on parhaimmillaan äärimmäisten tunnetilojen hallittuna tallentajana. ”It’s a low-flying panic attack”, Yorke volisee Burn the Witchillä; ”panic is coming on strong”, hän vaikertaa näennäisen luonnosmaisella mutta varmasti suorastaan fasistisen harkitulla Glass Eyesilla.
Musiikillaan Radiohead muistuttaa meille kerrasta toiseen, että vaikka moderni maailma kuinka yrittää turruttaa ja lääkitä meitä, emme pääse pakoon omia tunteitamme, hyvässä emmekä pahassa. Radioheadin musiikki on itkevä myyntimies mainoskampanjan presentaatiossa, paniikkikohtaus lentokentän tax freessä, television uutistenlukijalta karkuun päässyt haukotus. Ja Radioheadin parhaimmissa kappaleissa Yorke on pieni eksynyt lapsi sisällämme, toisessa kädessä halinalle ja toisessa älypuhelin.
Kaikesta älyllisyydestään ja ”vaikeudestaan” huolimatta Radiohead siis tekee poikkeuksellisen tunteikasta musiikkia. Kolmella ensimmäisellä albumilla nuo tunteet olivat pinnassa, rouhivissa kitaroissa ja suurissa kertosäkeissä. Kuudella viimeisimmällä levyllään (jotka kaikki ovat Nigel Godrichin tuottamia) he ovat halunneet haudata ne äänikudokseen, joka on usein ollut päältä hyvin elektronista ja kylmää.
A Moon Shaped Poolilla Warp-henkiset konesoundit – jotka nykyisin kuulostavat Kid A:lla enemmän vuodelta 2000 kuin 2000-luvulta – ovat jääneet vähemmälle, kuten myös King of Limbsin kokeellisen jazzin vaikutteet. Ehkäpä siksi A Moon Shaped Pool kuulostaakin luontevammalta ja helpommalta levyltä kuin mikään Radioheadin tai sen jäsenten tuotos tällä viime vuosituhannella.
Kiehtova yksityiskohta albumilla on se, että sen yksitoista kappaletta ovat levyllä aakkosjärjestyksessä. Muuten voisi olettaa perfektionisteinä tunnetun yhtyeen harjoittaneen jälkiviisasta biisinnimeämistä, mutta ainakin seitsemän näistä kappaleista on vuosien varrella esitetty jossakin muodossa. Koska Radiohead harvoin toimii laiskuuden pohjalta, kappaleiden sijoittelu täytyy siis tulkita vitsiksi tai tietoiseksi statementiksi kaiken järjestyksen sattumanvaraisuudesta mielettömässä maailmassa.
Joka tapauksessa oletetusti sattuman määräämä järjestys saa aikaan sen, että ensimmäisillä kuuntelukerroilla albumin viimeinen kolmannes uhkaa hukata alkupuolen mukanaan tuoman dynaamisuuden ja goodwillin. Kymmenennen kuuntelukerran lähestyessä kuitenkin Tinker Tailor Soldier Sailor Rich Man Poor Man Beggar Man Thiefin elektroniset epärytmit ja ihottuman lailla puhkeavat viulut kuitenkin hitsautuvat yhteen ja hilaavat kokonaisarvosanan yhdeksän paremmalle puolelle.
Kehityskulun ja samalla albumin huipentuma on päätösraita True Love Waits, joka on pyörinyt yhtyeen livesetissä jo vuodesta 1994 saakka. Eleginen ja suorastaan korventavan nätti balladi on vieläkin riisutumpi kuin vuonna 2001 julkaistu liveversio ja siksi myös täydellinen päätös albumille, joka palauttaa uskon paitsi Radioheadiin myös siihen että rockmusiikin kulunein keinoin voi yhä koskettaa paatunuttakin kuulijaa. Julkeassa pienuudessaan True Love Waits kuulostaa kerta toisensa jälkeen massiivisemmalta, ja sen myötä rockin jättiläisyhtye vaikuttaa ihmisenkokoisemmalta kuin koskaan.
Samuli Knuuti