Is This Art!
Maustetytöt on viimeisen parin vuoden puhutuin kotimainen yhtye, suorastaan ilmiö. Debyyttialbumia edeltänyt maustetyttöhuuma asemoi duon jonon jatkeeksi niiden artistien perään, joille olemme onnistuneet kasaamaan kohtuuttomat odotukset. Sen sijaan, että Anna ja Kaisa Karjalainen olisivat yrittäneet elää odotusten mukaan ja kiillottaa kulmia, he julkaisivat viime syksynä debyyttialbuminsa sellaisena kuin se tuli. Kaikki tiet vievät Peltolaan on epätasainen levy, joka sisältää muutaman helmen lisäksi myös kiusallisia pastisseja ja itsensä parodiointia.
Albumia jouluna seurannut seiskatuumainen on puolestaan täydellinen julkaisu. Sen a-puolella on jo varhaisilla keikoilla silmäkulmia kostuttanut ja livesuosikin asemaan kasvanut Jos mulla ei olis sua, mulla ei olis mitään, jota yhtye ei vielä debyyttialbuminsa studiosessioissa saanut tyydyttävästi taltioitua. B-puolelta löytyy debyyttialbumin viimeinen biisi Mä loistan kuin hämärä. Se on täydellinen päätöskappale: suuri sävellys, väkevä tunnelma, välähdys potentiaalista ja lupaus tulevasta. Vilungin tekemiin kansiin pakattuna julkaisu ei sisällä mitään ylimääräistä, ei mitään turhaa.
Voima-lehden haastattelussa toisen albuminsa julkaisuun valmistautuvat siskokset totesivat, etteivät ehtineet tottua suosioon, ja nyt edessä on pelkkää alamäkeä. Repliikki on kuin suoraan Maustetyttöjen käsikirjasta!
Helsingin Sanomien levyarviossa vertailtiin, montako kertaa debyytillä ja kakkosalbumilla mainitaan kalja. Bändi on onnistunut syöttämään meille imagonsa ja estetiikkansa koko mitassaan verrattain lyhyessä ajassa. Yhtye on jo alkumetreillään tiivis paketti. Vaikutteet on käsitelty, lakoniset vastaukset luettu puhki.
Maustetytöistä kirjoittaessa on edelleen pakko mainita Leevi and the Leavings ja Juice Leskinen. Vaikutteet ovat niin ilmiselvät. Mutta Maustetytöt ei ole ainakaan vielä Gösta eikä Juice, vain pieni kaistale heistä: tietyt maneerit, Karjalaisten käsiin sopivat palikat.
Merkittävimmät asiat, jotka erottavat Maustetyttöjen tänään ilmestyneen Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä -levyn debyyttialbumista ovat sanoitusten teemaksi nouseva kuolema ja soundimaailmasta löytyvät vivahteet brittiläisestä syntikkapopista. Albumin tuottajana toimineelle syntetisaattoriesteetikko Kalifornia-Kekelle eli Niko Liinamaalle kuuluu ainakin osa kunniasta viimeksi mainitun suhteen. Samuli Knuuti mainitsi Imagen kolumnissaan OMD:n ja Erasuren, ja se oli pitkään aikaan oivaltavin uusi havainto yhtyeestä.
Jos jäisin onnibussin alle -kappaleen kertosäkeen käännös The Smithsin klassikosta There Is a Light That Never Goes Out jatkaa flirttiä Ison-Britannian suuntaan. Ja Morrissey-viittauksen tekeminen 2020-luvulla on niin läpeensä sysimustan ironinen, ettei siitä voi kuivin jaloin selvitä kuin Maustetytöt. Touché.
Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin on upea sävellys ja koskettava teksti, tuleva klassikko. Jos tähän asti Maustetyttöjen maailmassa kuolema on ollut valo tunnelin päässä, nyt synteettisten jousien dramaattisessa pauhussa sekään ei tuo lohtua: ”Olen vankina täällä ikuisesti, myös hautausmaata kiertävät aidat.”
Kaisa Karjalainen on kehittynyt havainnoitsijana. Huomiot ovat edelleen arkipäivän inhorealismia, mutta nyt ne viiltävät universaalimmalla tasolla. Tämä on tärkeä asia tulevaisuuttakin ajatellen, kun mietitään, onko yhtye jäänyt itse rakentamiensa raamien vangiksi.
Vaikka Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä on samoista palapelin paloista rakennettu kuin debyyttikin, levy on temaattisesti ehyempi ja sävellyksellisesti rikkaampi. Puhumme nyansseista, mutta tärkeistä sellaisista. Yhtye tuskin tulee ”uudistumaan” radikaalisti millään osa-alueella, mutta rämpii kurjuudessa ainakin oikeaan suuntaan. Levyn päättävä rivi riittää tällä hetkellä lupaukseksi tulevasta: ”Vain eksyneenä enkelin voi nähdä näillä main.”