Suomi-ankeuden läpipelaajat – arviossa Maustetyttöjen Kaikki tiet vievät Peltolaan

Vuoden puhutuin musiikki-ilmiö pelaa debyyttilevyllään suomalaisen arkipessimismin niin perinpohjaisesti läpi, ettei moista kannata toistamiseen yrittää. Tässä suhteessa levyn sisältö on juuri sitä mitä siltä odotettiinkin, mutta samalla duon yksipuolinen kurjuusooppera on niin äärimmäistä, että se saa väistämättä koomisia sävyjä.

Maustetytöt Flow-festivaalilla 2019.
Julius Töyrylä
Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan
Is This Art!
6,8

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

Kun katsoo Kaisan sinällään ansiokasta esiintymistä Arto Nybergin keskusteluohjelmassa, tuntuu, kuin hän varta vasten taistelisi sitä vastaan, ettei nyt vain hymyilisi tai alkaisi nauraa Nybergin onkiessa tuppisuulta vastauksia hilpeään sävyyn.

Siskokset kun ovat tunnettuja nimenomaan siitä, etteivät julkisuudessa turhia ilveile.

Tilanteeseen syntyy jännite: alan keskustelun seuraamisen lisäksi tarkkailla Kaisan ele- ja ilmekieltä, yrittäen ikään kuin päästä jonnekin ”roolin” taakse: että eivät ne nyt oikeasti voi tuollaisia kivikasvoja olla – tuohan on vain hahmo!

Turhauttaa, kun ei tiedä. Siksi myös Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumin kuuntelu turhauttaa, ainakin hetkittäin.

Ensinnäkin kaikki olennainen yhtyeen syleilemästä estetiikastahan on sanottu jo kauan sitten. Onhan kotimainen pop lähtenyt muutenkin estetisoimaan menneisyyttään oikein urakalla.

Siksi lama- ja EU-Suomen rakennemuutoksen viimeiset sakramentit hiljaisten miesten huoltoasemabaareista ujouttaan viinalla lääkitseviin tähtilaulajiin on ryöstöviljelty pitkin popkenttää viime aikoina niin perinpohjaisesti, että eiköhän moinen ala jo riittää.

Maustetyttöjen myötä ilmiön kuolemaa toivoo hartaasti: Karjalaisten bändi tarrautuu tähän Neuvostoliiton siirtomaan sänkipellonharmaaseen jäyhyyteen niin äärimmäisellä ehdottomuudella, ettei kenenkään enää tarvitsisi tämän jälkeen.

On halpaa iskelmäurkua, on naivistisia mollimelodioita, on kalseaa, pintaan miksattua honotuslaulua, joka eroaa keskikaljakaraokesta vain siinä, että se on edes jokseenkin nuotissa pysyvää.

Maakuntaestetiikasta levyn erottavat korkeintaan sen tekstit. Niissä kynnetään Kallion Vaasankatua ristiin rastiin, piehtaroidaan biisistä toiseen pessimistisessa apeudessa, kitataan kaljaa, vedetään pillereitä – ja päädytään lopulta Ouluun psykiatriselle osastolle. Kyseinen laitos on päässyt albumin nimeenkin.

Ankeudesta ei juurikaan näy ulospääsyä.

Henkinen umpikuja ei kuitenkaan herätä puistatusta tai empatiaa – päinvastoin, kurjuusooppera alkaa melkeinpä huvittaa. Pelkästään sellainen biisiotsikko kuin Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä tuntuu jo itseparodialta. Vaikutelma korostuu, kun otsikkoa hoetaan myös biisin kertosäkeessä.

Komedia syntyy siitä, että Karjalaiset tuntuvat varta vasten halunneen painaa vain lisää kaasua kohti henkistä kaatopaikkaa ja tarkoituksella luoda tällaisen Suomi-ankeuden vihoviimeisen monumentin. Kaksikon suuresti ihailema Gösta Sundqvistkin luisteli aikoinaan samalla tragedian ja komedian rajapinnalla.

Tarkoituksenmukaisuudesta kielii myös päätös jättää yhtyeen ainut hopeareunuksellinen laulu Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään levyltä kokonaan pois. Se on aivan liian iloinen teos tällaiseen kokonaisuuteen.

Tuntuu, kuin katsoisi Von Trieriä, jossa pienimmätkin valonpilkahdukset riistetään niin hahmoilta kuin katsojiltakin, ja ainut motiivi jatkaa katselua on vajota syvemmälle kurjuuteen.

Pieni käänne tulee sentään lopussa: tyylimukainen päätösslovari Mä loistan kuin hämärä valaa edes hieman romuluista luottamusta levyn hauraaseen itsetuntoon. Se on täten myös levyn paras kappale. Myös Talvi Talvikin kanssa on aidosti hieno ja liikuttava ystävyyslaulu.

Näiden vastineeksi Juicea kierrättävä Viidestoista päivä ja sitä yhtä ruotsalaista popbändiä lainaava Se oli SOS ovat kiusallisia pastisseja, jotka eivät oivalla levyn kestoaiheista oikein enempää kuin muutkaan biisit.

Tästä kaikesta huolimatta Kaikki tiet vievät Peltolaan on juuri sellainen albumi kuin sen kuuluukin olla. Se on epätasaisuudesssaan ja rasittavuudessaan esteettisesti perusteltu. Tällaista viheliäisyyttä te halusitte, ja sitä te myös saatte.

Siksi Karjalaisten itsetarkoituksellisessa murjotuksessa on pöyhkeää ehdottomuutta, joka sekä ärsyttää että hykerryttää. Riippumatta siitä, kuinka tosissaan he linjansa kanssa ovat, tuntuu moinen raflaavuus näinä tsemppipoppareiden aikana lopulta virkistävältä.