Toimittaneet Jukka Hätinen ja Oskari Onninen
Popmusiikki on viime vuosien ajan muistuttanut yhä enemmän omaa elämäänsä elävää Venn-diagrammia. Jatkuvassa liikkeessä olevaa tyylilajien, estetiikan ja ilmiöiden joukkoa, jossa ulkopuolelta ja toisiltaan tulevat vaikutteet leikkaavat ja synnyttävät uutta tai tukahduttavat jotain tarpeetonta.
Laadimme vuosi sitten (Rumba 2/18) samanhenkisen katsauksen kotimaisista ja ulkomaisista kappaleista. Kirjoitimme siitä, mitä ne kertovat ympäröivästä maailmasta ja popmusiikista juuri silloin. Vaikka yritimme taltioida hetken, joka ei koskaan ollut vangittavissa, osa teksteistä ja käsitellyistä ilmiöistä pitää hyvin paikkaansa edelleen. Toiset ovat tulleet tiensä päähän tai saaneet uuden ilmeen.
Tällä kertaa otimme suurennuslasin alle vain suomalaisen musiikin. Poimimme kymmenen teosta, jotka ovat suurempia kuin kyseinen kappale. Ne edustavat jonkin havaittavissa olevan liikehdinnän terävintä kärkeä. Tai tylsintä, mutta kuvaavimmin. Yhtä kaikki, ne ovat kulttuurillisesti merkittäviä.
Mukana on innovatiivisia oivalluksia, jotka eivät olisi voineet syntyä suljetussa kuplassa. Toiset ovat syntyneet täyttämään tyhjiötä, jota ei aiemmin ollut. Jotkut roikkuvat kynsin ja hampain yhtenäiskulttuurin palavissa raunioissa.
Näin Suomi soi keväällä 2019. Tämän hetken haluamme tallentaa viimeisen painetun Rumban sivuille.
Pikkunokkelan päiväkirjailun yläpuolella
Teksti: Samuli Knuuti
Vanha opettajien keskuudessa kulkeva viisaus on, että hiljaisia oppilaita kannattaa aina pitää erikoistarkkailussa. Niiden joukosta kun usein lähtee se kaikista vavisuttavin kapina.
Samalla tavalla meidän popmusiikin seuraajien olisi täytynyt mennä varuilleen jo vuonna 2008, jolloin Chisu astui julkisuuteen Alkovi-debyytillään. Chisu kun on niin kerta kaikkiaan pöhkö taiteilijanimi edes poplaulajalle: paitsi että se tuo mieleen edellisen sukupolven iskelmälaulajan, jota mikään retrovirtaus ei pysty muuttamaan katu-uskottavaksi, se myös kuulostaa enemmän suklaapatukalta kuin poptähdeltä.
Naisella, joka päättää laittaa ammatillisen uskottavuutensa moisen nimen taakse, ei joko ole ihan kaikki kotona tai sitten hänellä on pahat mielessä.
Viimeistään Chisun viides albumi Momentum 123 ja sen nimiraita vahvistavat jälkimmäisen teorian pitävän kutinsa. Popkappaleelle harvinaisen pitkän intron (44 sekuntia) jälkeen Chisu astuu esiin ääni ja sanavalinnat takellellen. Kyllä, kappale kertoo juuri siitä kiusallisesta hetkestä parisuhteessa, kun ”beibi, et meidän pitää puhuu” – mikä on jo varma merkki siitä, että mitään puhuttavaa ei enää ole.
Kun Chisu kohdassa 1.20 julistaa, ettei hän ole enää onnellinen, konetaustat kirskahtavat kauhusta kuin kiinni leikanneet sirkkelit. Kahden minuutin kohdalla mukaan astuu kertosäe, joka mahtuisi paljon isompaankin biisiin: ”Momentum, momentum, kun rakentuu momentum, kerron etten ole sun etkä sä enää ole mun…”
Vaikka kyse on yhdestä poplaulun vakioaiheesta, ihmissuhteen lopettamisesta, kyberneettiset ja teolliset taustat antavat ymmärtää, että nyt ollaan tematiikkaa jylhemmän poptaiteen äärellä. Kappaleesta kun ei tule mieleen kukaan Chisun lukuisista, pelkillä etunimillä tunnetuista naislaulajakollegoista vaan historian kätköistä Björkin Post-albumin (1995) keularaita Army of Me, jolla islantilaislaulaja ajaa tankkia ravistellakseen laulun kohdetta – hänen veljeään – ottamaan vastuuta omasta elämästään ja omista ratkaisuistaan.
Tuoreempi vertailukohta maailmalta on St. Vincentin Los Ageless, jonka videolla Annie Clark seikkailee plastiikkakirurgian, prinsessakakuiksi paljastuvien puhelimien ja kimaltavien muovimekkojen maailmassa. Tai sitten Grimes, joka tempauksineen, videoineen ja Elon Muskin kanssa heilasteluineen on osoittautunut liian kummalliseksi maailman poplistoillekin.
Joka tapauksessa Momentum nousee näin kappaleena arkiromanttisen ja pikkunokkelan päiväkirjailun yläpuolelle. Näppärien riimien ja laulun aiheen sijasta kuulijan huomio kiinnittyy laulun momentumiin (kyllä!), joka saa kappaleen kuulostamaan paljon suurisuuntaisemmalta ja eeppisemmältä kuin mitä sen neljän minuutin kestosta voisi luulla.
Toki Chisu – oikealta nimeltään Christel Martina Sundberg – on aina ollut oman uransa valtiatar. Kun haastattelin häntä Alkovi-debyytin aikoihin, hän rakensi vaikutelmaa itsestään koneista ja soundtrackeista innostuneena nörttityttönä. Laulamista tärkeämpi tuntui olevan rooli elektronisen musiikin tekijänä, mikä on usein popin työsopimuksessa miehille varattu duuni.
Alkovi oli keskisuuren sarjan menestys, mutta Vapaa ja yksin (2009) sinkautti tekijänsä raskaaseen sarjaan. Tämän Chisu teki sukeltamalla iskelmään, mutta ei sillä tavalla kuin Anne Mattilan ja Heidi Kyrön kaltaiset artistit ovat lähentyneet poppia.
Baden-Badenin ja Saman naisen kaltaiset hittisinglet sukelsivat kauemmas suomalaisen iskelmän yhtä aikaa nolompaan ja jylhempään perinteeseen, Paula Koivuniemeen ja Seija Simolaan. Yksinäisen keijun tarina taas oli silkkaa Helismaa-pastissia ja paljon rohkeampi siirto kuin mikään, mitä Ville Valo ja Agents tekivät vuosikymmen myöhemmin.
Neljäs albumi Polaris (2015) taas oli hyvin omalakinen sekoituksensa kansansatuja ja ruotsalaisten The Knifen ja Fever Rayn kaltaisten taidepopkummajaisten äänimaailmaa.
Kun samaan aikaan Sanni – tai siis, anteeksi kauheasti, SANNI – laulaa kevään iloista ja esimerkiksi Anniina Fuckboysta (joita vastaan hän on, ikävä kyllä), Chisu näyttäytyy Momentum-albumin julkaistuilla kappaleillaan kokkaavan eri sarjassa, vaikka perusainekset samasta ravintoympyrästä ovatkin.
Suomalaisista naispuolisista poplaulajista Chisu onkin paljon lähempänä Vesalaa, jonka viimeisimpien konserttien yhteydessä kriitikot ovat nostaneet esille Holly Herndonin ja feministifilosofi Donna Harawayn kaltaiset nimet. Tai pikemminkin voi katsoa Vesalan ottavan uusilla siirroillaan kiinni Chisun jo ottamaa etumatkaa.
Melkein käy sääliksi Chisun miespuolisia kollegoita popmusiikissa, sekä Suomessa että maailmalla. Tai siis kävisi sääliksi, jos ne edes osaisivat yrittää kirjoittaa parempia kappaleita ja luoda kunnianhimoisempia konteksteja.
Korkean ja matalan, viekoittelevan ja avantgardistisen, konservatiivisen ja kokeilevan yhdistämiseen kun tarvitaan nykypopissa selvästi naisen ääntä ja sensibiliteettiä.
Kuva: Julius Konttinen
Tältä internet kuulostaa
Teksti: Joonas Kuisma
Iben iClout-musiikkivideolle, joka sijoittuu lukion maantiedontunnille, on opettajan rooliin castattu historian eniten maikalta näyttävä mies. On virttynyt, napitettava neule, flanellipaita, isot silmälasit ja sellainen eri rusehtavan sävyjä sisältävä kahvikuppi, joita vanhemmilla sukulaisilla tapaa olla. Hiusraja on korkea kuin Turun Interin Timo Furuholmilla. Juuri sellainen mies minusta on tulossa.
Opetin taannoin lukion äidinkielen tunnilla lyriikan analyysiä. Tarkastelimme Otto Mannisen Joutsenlaulua-runoa, Uuno Kailaan Taloa ja vähän Mirkka Rekolaa. Sitten luimme ja kuuntelimme Iben iCloutin.
Valitsin 20-vuotiaan, viime syksynä lukiosta valmistuneen artistin tuotantoa tunnilleni siksi, että halusin miellyttää. Oletin, että iClout olisi tuttu kappale jokaiselle suomalaisnuorelle. Olin väärässä.
Ryhmästäni vain yksi oli kuullut biisin aiemmin. Vain muutama tykkäsi iCloutista kuullessaan sen ensi kerran, iso osa piti biisiä merkkinä länsimaisen kulttuurin rappiosta.
Älä koskaan yritä miellyttää nuorisoa. Voit vain epäonnistua.
Kyseenalaisista motiiveista huolimatta analyysityömme paljasti, miten nerokkaan tekstin Ibe on kirjoittanut. Katsotaanpa liitutaululle.
Mitä tarkoittaa iClout? Se on tietenkin sanaleikki Applen pilvipalvelusta, mutta lähdetään tutkimaan uudissanan etymologiaa. Sanan vartalon muodostaa clout, joka on Etymology Online -sivuston mukaan peräisin muinaisenglannin sanasta clut, joka tarkoittaa lumppukangasta. Hauskana sattumana kankaat ovat tärkeä osa iCloutin tekstiä ja videota: ”Jalas [–] ite tehdyt farkut”.
Yhdysvaltoihin emigroiduttuaan clout sai erityisesti baseballin piirissä merkityksen lyödä/kalauttaa. 1940-luvulla cloutia aletiin käyttää puhekielessä poliittisen vaikutusvallan synonyyminä, ja siinä käyttötarkoituksessa sanaa näkee yhä tänä päivänä esimerkiksi laatulehti New Yorkerin artikkeleissa.
Jos hyväksymme, että sana clout tarkoittaa Iben kappaleessa vaikutusvaltaa, muuttuu se Applen pikku-i:n lisäämisen myötä symboliksi vaikutusvallalle sosiaalisessa mediassa ja internetissä. Kappaleen kertosäkeessä ”kaikil on niin kova vauhti” sen takia, että elämässä pitää kerätä somevaikutusvaltaa, 2010-luvun versiota sosiologi Pierre Bourdieun kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta.
Liikaa cloutia ei Iben tekstin mukaan saa haikailla, ettei muutu ”thotiksi” (Urban dictionaryn mukaan alatyylinen ilmaus naiselle, joka julkaisee itsestään paljastavia kuvia) tai ettei pää mene sekaisin, kun takoo rahaa, on ”hakemassa sitä tokenii”. Kohtuus kaikessa, erittäin hyvin sanottu siellä perällä.
Merkityksen ohella iCloutin tekstistä tekee niin hienon sen muoto ja foneettisuus. Nonsenseä lähestyvää säkeistöä ”Mul on iPhone, iPad, iCloud / Eli everyday I trap, I clout / Ja oon kiirees twenty-four seven / Ota mut kokonaa taas ennen kun mä menen” ei oltaisi voitu kirjoittaa ennen nykypäivää. Tällainen kieli on juuri sitä, mitä me äikänmaikkasedät kavahdamme.
Ibe yhdistää sosiaalisen median anglismien täyttämän viestinnän, suomenruotsalaisteinien jatkuvan koodinvaihdon (”Kim Kardashian är jätte vacker actually”, kuten tuntematon nuori nainen kerran City-käytävässä sanoi) ja hiphopin shout-outit ja sanaston valloittavaksi sekamelskaksi.
Tästä hybridistä Ibe luo suurta runoutta vastoin setien toiveita. Häpeilemätön erinomaisuus tekee hänen teksteistään niin vallankumouksellisia. Sillä nyt katse pois puhelimesta tänne taululle ja tähän kappaleen väliosan lauseeseen: ”Huivi on Louis V.”
Louis Vuitton tai Louis viides, 21-vuotiaana kuollut Länsifrankkien valtakunnan kuningas, joka ei saanut mitään aikaiseksi. Lausutaan ”huivi on lui vii”. Huivionluivii. Maistelkaa sitä suussanne. Yksi puolivokaali. Kahdeksan vokaalia. Neljä konsonanttia.
Yksi kauneimmista suomalaisista lauseista koskaan. Kilpailee Juice Leskisen säkeiden ”Laiturilla illalla haitari soi / Haita se harmitti / Haita risoi” kanssa. Kilpailee maailman kauneimmaksi valitun lauseen ”Aja hiljaa sillalla” kanssa. Kisaa Maija Vilkkumaan lempisanan hääyöaie kanssa.
Ei tämä ole suomen kielen pilaamista. Tämä on suomen kielen kehittämistä. Näin toimii kielen poeettinen funktio, joka saa huomion kiinnittymään kieleen an sich! Kieli otetaan pois sediltä, muokataan omiin käyttötarpeisiin sopivaksi ja päästetään lentoon.
Tältä internet kuulostaa! Ja internetistä, internetin vuoksi, tämä kappale on myös musiikillisesti syntynyt.
Oskari Onninen vertasi Ibeä Helsingin Sanomille kirjoittamassaan levyarviossa Drakeen ja tämän autotunetettuun r&b:hen. Erityisen hyvin vertaus sopii iCloutiin. Jos spektriä laajennetaan Drakesta, lienee perusteltua sanoa, että suomalaisilla artisteilla kesti 11 vuotta tuoda Kanye Westin 808s & Heartbreakin ideat saumattomasti kotimaiseen musiikkiin.
Ei ole sattumaa, että taitavinta autotune-enkelimusiikkia tekee vastikään 20 täyttänyt nuori aikuinen. Kuten Suomi-hiphopin aiempi ihmelapsi Noah Kin sanoi Rumba-haastattelussaan vuonna 2017: ”Netin hienous on, että siellä on ikuinen pyörre matskua.”
Noah Kinin tavoin koko maailman musiikilliset vaikutteet trapista Onnisen mainitsemaan ”viihtymis-r&b:hin” ovat olleet Iben saavutettavissa koko hänen elämänsä ajan, kaikilla laitteilla, missä tahansa. Kun musiikin ikuisen pyörteen valjastavat hämmästyttävät lahjat, jälki on iCloutin kaltaista. Ibelle aikaa ennen internetiä ei ole ollut eikä aikaa internetin jälkeen tule.
Siten iClout on tunnuskappale sille loputtomalle potentiaalille, joka internetaikana syntyneellä suomalaisnuorisolla on. Tunti on päättynyt.
Sisältö edellä
Teksti: Markus Hilden
Suomalaisen popin 2010-lukua on värittänyt – tai haalistanut, ihan miten vain – kansainvälisten avausten puute. Samalla norjalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat saaneet nauttia suosiosta maailmalla: jokaisesta maasta on tullut esimerkiksi useampia Yhdysvaltojen Hot 100 -listan menestyjiä, kruununa tanskalaisen Lukas Grahamin 7 Years, joka ylsi peräti kakkoseksi Yhdysvalloissa ja oli vuoden 2016 suurimpia hittejä.
Suurista menestyksistä puhuttaessa unohdetaan, että popmaan imagon luomisessa yksittäisiä superhittejä tärkeämpää on massa: kaikki ne Euroopan festarilavoja kiertävät sigridit, møt, littledragonit, almat ja tovestyrket, jotka salavihkaa totuttavat yleisöä ympäri maailmaa kuuntelemaan pohjoismaista musiikkia.
Suomessa mustavalkoisuus on ollut vientidiskurssin helmasynti. Mikäli jättipotti ei osu kohdalle, niin puhutaan pettymyksestä. Kirjoitin edellisessä Rumbassa Robinin maailmanvalloituksesta, josta ei tätä kirjoitettaessa ole kuulunut juuri mitään uutta. Mainitsin siinä, että on myös muita kansainvälisen menestyksen askeleita kuin globaali ykköshitti tai maitojuna.
Musabisnes mielletään urheiluksi: kun mitalisijoja tai vähintään omaa ennätystä ei tule kerta toisensa perään, voidaan alkaa piehtaroida vaikka euroviisujen menestymättömyydessä ja miten ulkomaille yrittäminen onkin itse asiassa taakka ja leima, josta ei voi päästä irti. Parempi pysyä kokonaan poissa ja laulaa turvallisesti suomen kielellä ja toivoa, että Ruisrock buukkaisi keikalle.
Jesse Markin on toistaiseksi melko tuntematon artisti jopa Suomen, puhumattakaan maailman mittakaavasta. Silti hänen musiikkinsa on noteerattu jo useammissa kansainvälisissä julkaisuissa kuten Complexissa ja Clash Magazinessa. Markin edustaa harmittavan vaisua suomalaisen musiikkiviennin aaltoa, jossa luotetaan sataprosenttisesti omiin kykyihin ja tarjotaan musiikkia sisällön lähtökohdista uskoen, että laatu kannattaa. Samalla tavalla on syntynyt moni skandinaavisen popin menestystarinoista – toki trendejä hyödyntäen.
Markinin potentiaalin puolesta puhuvat nimenomaan popmusiikin trendit: hän on sooloartisti, jolla on selkeä oma tyyli, joka uppoaa vaikkapa Michael Kiwanukan, James Blaken ja Frank Oceanin ystäville. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa lahjakkaille miessooloartisteille on koko ajan valtavasti kysyntää, räppäreistä ja kitaranrämpyttelijöistä soul-laulajiin, ja Markin sopii aivan erinomaisesti siihen jatkumoon. Britanniassa nettilehdet ja blogit kirjoittavatkin Markinista r&b- ja soul-genrejen alla. Nuo genret ovat juuri niitä, jotka tällä hetkellä kiinnostavat edelläkävijöitä kaikkein eniten.
Ei voi tietää, onko gospel-henkinen ja kohottava Hope se kappale, jonka avulla Markin saa lisää huomiota maailmalla, mutta ainakin se on yksi tyylikkäimmistä kotimaisen artistin singleistä pitkään aikaan – sopivaa musiikkia edelläkävijöiden soittolistoille ympäri maailmaa. Hänen toukokuun lopussa ilmestyvää Folk-esikoisalbumiaan voi aivan hyvin kaupata Flow-festivaalin bisnesvieraille, sillä ei ole mitään syytä pelätä sen epäonnistuvan taiteellisesti. Paketti on kasassa, loppu kansainvälisille lavoille on kovaa työtä ja tuuria.
Maustetytöt – Tein kai lottorivini väärin
Alasti lumihankeen, rämpimään lämpimään
Teksti: Anna Brotkin
Yhtenäiskulttuuri on kuollut. Lausetta on hoettu jo niin pitkään, että sen on oltava totta. Maailma pirstaloituu, me eriydymme ja erkanemme. Kukaan ei puhu enää ”kansakunnasta”, sillä se kuulostaa keskiaikaiselta. On yhä vähemmän asioita, joita jaamme kaikkien naapureidemme kanssa. Kaikkea on enemmän kuin yksi – kaikkea on miljoona, joten yhä harvemmin valitsemme sen mikä on helpoiten saatavilla vaan sen mikä on meille kuratoitu ja algoritmien tarjoama. Se enää harvemmin on sama kuin viidellä miljoonalla muulla suomalaisella.
Yhtenäiskulttuuri makaa ehkä haudassa, mutta yksi asia meitä edelleen yhdistää: suomalaisuuden kuvasto. Kollektiivinen muisto yhtenäiskulttuurista. Emme ehkä elä siinä, mutta tunnistamme sen kyllä, sillä se on nyt, 2019, edelleen kaikkialla. Yhtenäiskulttuuri on kuollut, mutta muisto ilakoi. Sen loputtomissa hautajaisissa viihdymme me kaikki ja siellä Maustetytöt laulavat siitä kuinka tekivät kai lottorivinsä väärin, ja Jare ja VilleGalle matkaavat bussilla pohjoiseen karvahatun liepeet lepattaen. Rai-rai, mutta melankolisella klangilla.
Maustetyttöjen Tein kai lottorivini väärin huutaa SUOMALAISUUS!, aikana jona ”suomalaisuus” on käsite, jota emme juurikaan käytä. Mutta tunnistamme suomalaisuuden kuvat. Alaston mies juoksee karvahattu päässä lumihankeen. Check. Hirsimökki, maitohorsma ja sininen taivas. Check. Lumihanki, kirves ja kirkkaat viinat. Check. Halkopino, Esson baari ja pajatso. Kaurismäkeläisyys, eleettömyys, maakuntaviiri. Check, check, check.
Mutta en voi olla ajattelematta tätä: tunnistanko nämä kuvat koska olen nähnyt ne reaalimaailmassa, vai koska ne on esitetty minulle niin monta kertaa populaarikulttuurin suodattamina? Mitä oikeastaan ajattelen kun ajattelen alastonta miestä hangessa – ajattelenko näkyä jonka olen todella nähnyt vai ajattelenko JVG:n musavideota? Ajattelenko totuutta vai mielikuvaa? Syntyykö viittaussuhde elämään vai toisiin teoksiin? Kuinka monta kerrosta täytyy keriä taaksepäin, jotta alkuperäinen kuva löytyy? Onko sitä ja onko sillä mitään väliä?
Musiikillisesti Maustetyttöjen ja vaikkapa Litku Klemetin viittaussuhteet ovat tietenkin selviä. Haukotuttaa kirjoittaa tähän Leevi and the Leavings, suomi-iskelmä, blaa blaa blaa. Ajan pirstaleisuus näkyy ehkä siinä, että vuonna 2019 sama kuvasto leviää myös muihin genreihin. JVG:n Ikuinen vappu leikkii tismalleen samoilla kuvilla. Siinä rämmitään skutsissa ja laitetaan puita uuniin, vaikka Kaurismäen Suomessa suomiräppiä ei oltu vielä keksitty. On sanalla sanoen ihanaa, että olemme kansakuntana vapautuneet edes sen verran, että voimme sekoittaa nämä asiat ja ammentaa samasta laarista.
Tässä 2010-luvun leeviydessä nostalgia sekoittuu moderniin arkirealismiin. Maustetytöt laulavat Pirkka-oluesta ja JVG:n Ikuisella vapulla huudetaan ”skrt skrt”. Sanat joita en usko isoisäni koskaan kuulleen. Tämä on se määrä uudistuksia, jonka siedämme yhtenäiskulttuuri-vainajan lämpimän ruumiin äärellä. Ehkä karjalanpaistibuffetkin on jo osittain vegaaninen, juhlavieraissa toivottavasti jo muitakin kuin vitivalkoisia tosikkoja. Muutumme, hitaasti, mutta muutumme.
Kaipaammeko siis Esson baariin vai mielikuvaan Esson baarista? Ehkä sillä ei ole väliä. Tuntuu lämpimältä ajatella, että voin halutessani laahustaa sinne koska vain. Pajatsoja ei enää ole, mutta on uutta popmusiikkia, jossa se elää.
Voin etsiä Spotifysta, minulle räätälöidyltä soittolistalta Maustetyttöjä, ja palata hetkeksi syrjäkylille, maakuntaviirien alle, ristikkolehti kädessä, lumihankeen alasti. Se on lämmin paikka. En tosin tiedä olenko siellä koskaan oikeasti ollutkaan, mutta ajatuksessa on jotain ihmeellistä: palata paikkaan josta ei koskaan voinut edes lähteä, siitä yksinkertaisesti syystä että paikkaa ei ole.
Kuva: Markus Paajala
Henkiä riistämässä
Teksti: Teemu Fiilin
Naispuolisten räppäreiden nousu on ilmiö, jota ei voi kiistää. Onneksi. Artikkeleita ”naisräpin” noususta on kirjoitettu mediassa sivukaupalla, ja isojen levy-yhtiöiden A&R-managerit ovat ilmaisseet julkisesti, että naispuolisille räppäreille on nyt kysyntää.
Tietenkin miessukupuoli on yhä yliedustettuina genren tapahtumissa ja vaikkapa suoratoistopalveluiden rap-soittolistoilla. On aina helppoa perustella, että ”miehet nyt vain tekevät enemmän/parempaa/suositumpaa räppiä”, mutta sillä tavoin ei vaikuteta rakenteisiin. Kun naisia nostetaan enemmän esille, naiset näkyvät ja kuuluvat enemmän.
Yksikään naisoletettu rap-artisti ei varmasti halua tulla jokaisessa hänestä kirjoitetussa jutussa leimatuksi ”naisräppäriksi” – eihän miesräppäreitäkään kutsuta tällä otsikolla. Tai tulla verratuksi ainoastaan muihin naispuolisiin kollegoihinsa. Mutta sen tien varrella, joka vie maailmaan, jossa nainen räppärinä on yhtälailla normi kuin mies, on vielä etuliitteitä vastassa.
Esimerkiksi Dreamgirls-kollektiivi on nostattanut ilmiön näkyvyyttä klubeilla sekä festivaaleilla, ja siihen kuuluvat räppärit (Adikia, B.W.A, F, Nisa, Sofa ja Yeboyah) myös omilla julkaisuillaan. Harmi kyllä moni heistä ei ole vielä haastanut suosiossa kotimaisia miesräppäreitä.
Dreamgirlsin teksteissä korostuu usein emansipoiva ja voimaannuttava sanoma – ja se on todella tarpeellista, sillä maailmassa ja asenteissa on loputtomasti korjattavaa. Mutta ikävä kyllä valtavirtarapin kuuntelijat eivät yleensä halua sanomaa vaan ”hyviä viboja”, jolloin emansipaatio voi olla liikaa monille.
Mistä siis löytyisi kotimaiseen valtavirtaan sopiva naisräppäri, uusi haastaja Sini Sabotagen kuuden vuoden takaiselle Levikset repee -menestykselle, joka on saanut liki 8 miljoonaa kuuntelua Spotifyssä?
Olisiko vuonna 2018 parrasvaloihin astuneella Ettalla paukkuja nousta Suomen naispuolisen uuden aallon suuresti kaivatuksi ensimmäiseksi jättinimeksi? Ettan kappale 10 on herättänyt sellaista huomiota, että matka Leviksien lukuihin ei ole välttämättä kovin pitkä.
Vaikka valtavirtaan sopisikin, Ettalla on myös liekkiä riimeissään. Kappaleessa Etta sylkee monotonisten paraatitorvien päälle tulleensa ”henkii riistään” niiltä joiden mielestä ”ämmillä ei oo taitoo” ja ”tekemään räppäreiden vaimoista leskiä”.
Onko 10 ”liian räppiä” suuren yleisön megahitiksi? Vaikea sanoa, mutta toivottavasti ei. Ettan 10-debyytti-ep:n kappaleet kuten Ilman mua ja Fani ovat melodisempia ja radioystävällisempiä ja esittelevät riimittelyn ohella hänen taitojaan käsitellä melodioita.
Toisaalta joillain Nicki Minajin ja Cardi B:n jättihiteillä ei lauleta, ja Iggy Azalea tekee yhtäkkiä katu-uskottavia bängereitä, jotka eivät nojaa kertosäkeisiin.
Ikävää toki on, että Ettan Spotify-kärkiviisikkoa johtavat Lukas Leonin kappaleet XTC ja Rooma, joilla Ettalle on näytetty ”naisen paikka” räppibiisillä: kertosäkeessä laulamassa.
Tällaista ei tarvita enää vuonna 2019 – mieluummin kuulisin vaikka Ettan sylkemän biisin, jossa on laitettu kertosäettä laulamaan joku miesräppäri.
Makeutusaineena 70-luku
Teksti: Mikael Mattila
Edellisessä Rumbassa kirjoitettiin siitä, miksi suomalaiset artistit tekevät nykyään ensisijaisesti konsepteja eivätkä musiikkia. Antti Lähteen kolumnissa pohdittiin, mitä artistille käy, jos hänen kaikki projektinsa ovat poikkitaiteellisia spektaakkeleita, jotka kehystetään vetoavilla tarinoilla ja teemoilla.
Pyhimyksen ja Saimaan yhteisprojekti on yhtä aikaa juuri tällainen spektaakkeli, mutta samalla ei sittenkään.
Tarkoin harkittua konseptuaalisuutta puoltaa ainakin se, että uuden Olisinpa täällä -albumin tiedottamisen yhteydessä muistettiin myös mainita, miten Pyhimys ja Matti Mikkolan rock-orkesteri esittäisivät koko levyn tuoreeltaan Pyhimystä edustavan All Day -ohjelmatoimiston showcase-festivaalilla. Kätevää.
Toisaalta, Pyhimys teki Mediumin jo vuonna 2011. Siis ”oikeilla soittimilla” tehdyn, Asan psykedeliaräppiin vertautuvan jazzhop-teoksen. Hermesetas-singlen sisältävä Olisinpa täällä on tällaisen synteesin päivitys, joka tietenkin ratsastaa Svartin progeharvinaisuuksien uusintapainoksilta kuulostavalla 70-luvun soundilla. Ei yllätä, että levyllä vierailee oman eepoksensa Mikkolan avustuksella tehnyt Elisa ”Ellips” Tiilikainen.
Tiedetään, postmodernismi on ohi, ja ihmiset ovat halunneet palata johonkin ”vilpittömään” ja ”aitoon”. Suomalaisessa musiikissa tämä on tarkoittanut paluuta yhtenäiskulttuurin turvallisten toteemien, kuten Juicen, Love Recordsin, lottoarvonnan ja saunan jälkeisten lämpimien voileipien äärelle. Mikä ensin kuului Jukka Nousiaisessa tai Litku Klemetissä, soi nyt Pyhimyksen taustalla.
”Aitous ei ole kuollut”, kehutaan Radio Suomen Levylautakunta-jaksossa, jossa raati äänestää Hermesetas-kappaleen viikon ykköseksi. Konsepti toteuttaa itse itseään: Pyhimys puhuu haastattelussa räppäreiden sijaan Gösta Sundqvistista ja Pekka Strengistä, ja Matti Mikkola kaipailee Led Zeppeliniä, tölväisten samalla nykymusiikkia kevyesti.
Tätä se aitous on: isoja studioita ja oikeita bändejä, eikä mitään nappien painelua!
Hermesetaksella asetelma käännetäänkin klassisen pyhimysmäisesti päälaelleen. On kuvaavaa, että albumin kärkisingle on nimetty keinotekoisen makeutusaineen mukaan. Saimaan vintagepoljennon läpi tunkeva Pyhimyksen ilmaisu on kuin kevytkolalle makunsa antava aspartaami: etäisesti tuttu mutta samalla irrallinen ja vieraantunut. Vieraantuminen on tunne, jolle Pyhimys on luonut koko uransa.
Tässä suhteessa koko projektin aitous asettuu kyseenalaiseksi. Kankeasti verrattuna Pyhimys on eräänlainen nykypäivän David Bowie: konseptista toiseen elävä ja jatkuvaan uudelleenmäärittelyyn pakeneva substanssi, jonka E-koodin takaa paljastuu vielä levy-yhtiömanageri Mikko Kuoppala.
”Sä halusit jutella täst biisistä / mut tää biisi on se juttelu”, hän väistää Hermesetaksen kertosäkeessä.
Kappaletta onkin syytä tarkastella taiten suunniteltuna ja konseptoituna lanseerauksena, joka on kuluttajasegmentilleen tarpeeksi perusteltu ja täten myös aito herättääkseen kiinnostuksen. Siksi kahden suurtekijän yhteisprojekti tulee keräämään ympärilleen väkeä silkan erityislaatuisuutensa takia.
Ihan kuin kuvaputkitelevisioista tapitetut lottoarvonnat aikoinaan.
Kuva: Heikki Salonen
Keskellä nahanluontia
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Lapsitähti Robin palasi helmikuussa puolentoista vuoden tauolta kaksikymppisenä korpraalina. Hän oli lisännyt artistinimeensä sukunimen, vaihtanut kielen englanniksi ja ilmoittanut, ettei enää tekisi eikä esittäisi suomenkielistä musiikkia.
Ensisingle I’ll Be With You oli tuntemattomien saksalaistuottajien Koveen ja Joznezin kanssa tehty r&b-henkinen yritelmä, jollaisella voisi päästä euroviisujen finaaliin, jos haluaisi. (Tähän asti Robin on kieltäytynyt viisukutsuista.)
Kielen vaihtaminen on rohkea veto. Kuten Markus Hilden edellisessä Rumbassa totesi, Suomessa suunta on ollut etupäässä toinen. 2010-luku on ollut suomenkielisen popin valtakautta.
Huhtikuussa ilmestyi Robin Packalenin toinen single Suit That. Se on pysäytyskuva artistista, joka tavoittelee melkein mahdotonta: nousua kansainväliseksi poptähdeksi. Yllätyspaluun liikevoima on laantunut, ja kappaleen täytyy nyt seistä omillaan.
Suit That ei ole kovin hyvä laulu. Se kuulostaa vähän Justin Timberlakelta, Robin Thickeltä ja Pharrellilta, mutta Rock Your Body ja Blurred Lines jäävät kauas horisonttiin. Taustat ja lyriikka ovat kuin internetistä vuosikymmen sitten irti kytketyn keinoälyn tuottamia.
Seksikkääksi tarkoitetussa tanssirallissa kertoja äkkää sujuvasti liikkuvan tytön ja toteaa, että tämä sopisi hänen ylleen. Kertosäkeen ”your body, girl, I suit that” tuo kuulijasta riippuen mieleen joko kiimaiset ysäripoikabändikoreografiat tai Uhrilampaiden Buffalo Billin, joka kursi surmaamansa naiset pukimiksi.
Suit That ja I’ll Be With You ovat huonoa eurohuttua, mutta vielä emme tiedä, mitä huonous kokonaisuuden kannalta merkitsee. Voi olla, että vuoden päästä Robin Packalenin ura on ohi. Voi myös olla, että hän onnistuu.
Ja täytyy muistaa, että kahden vaihtoehdon väliin jää paljon tilaa onnistuneelle muusikonuralle, kunhan sitä maltetaan tehdä rauhassa. Ja kunhan biisit ovat parempia.
Juuri nyt Robin Packalen on oiva muistutus siitä, kuinka vaikeaa ilmiön rakentaminen on. Hän on saanut kevään mittaan pöyristyttävän paljon medianäkyvyyttä ja hyvää tahtoa. Silti startti on tahmea. Suit That debytoi Suomi-Spotifyn sijalla kuusi, ja tipahti viikkoa myöhemmin sijalle 44.
Popartisti elää kyvystä uudistua. Hyviä esimerkkejä: Madonna, Lady Gaga, Miley Cyrus. Anna Puu, Vesala, Antti Tuisku.
Robin Packalenin nahanluonti on vielä ihan kesken. Kieli vaihtui, brändi ei. Vaatteet ja stailaus ovat kuin Dressmannin nuorisokatalogista, musiikki modernia sanan merkityksettömimmässä merkityksessä. Sanoitukset ovat toki rohkeampia, onhan Packalen nyt aikuinen.
Helsingin Sanomien haastattelussa helmikuussa Packalen kertoi, että uutta tulemista on kaavailtu vuodesta 2013. Musiikin tyylistä, sisällöstä tai merkityksistä hän ei puhunut.
Toimittaja kysyi, millaista musiikkia Packalen aikoo jatkossa tehdä. Vastaus: ”Go with the flow. Mahdollisimman hyvää musaa.”
Kyyninen voisi tulkita, ettei Packalen tiedä. Tai että hän tekee sitä, mikä yleisöön tuntuu uppoavan. Se ei ole hyvä lähtökohta.
Mietin Antti Tuiskua, jota jututin viime vuonna hänen elämäkertaansa varten. Paluuhittinsä Peto on irti aikaan Tuisku kertoi miettineensä Madonnaa: ”Tajusin, etten Madonnan fanina koskaan tiiä, mitä haluan siltä seuraavaksi kuulla. Madonnan tehtävä on kertoa se mulle”, Tuisku sanoi.
Näistä sanoista Robin Packalenin kannattaisi nyt ottaa opiksi.
MKDMSK feat. Pyhimys – Surullinen klovni
Murheellisen maan laulu
Teksti: Oskari Onninen
Suomalaiset räppitarinat ovat kovin suomalaisia, ristiriitaisia, nousujohteisia ja maan tasa-arvoisuutta korostavia. Yksi nousee lastenkodista Loiri-duettoon. Toinen on arvostetun lakimiehen poika, josta tulee suurelle levy-yhtiölle levyttävä vallankumouksellinen ja lopulta uushippi. Kolmannen liikemiesvietti vie tradenomikouluun ja myymään kaksi stadionia loppuun.
Yhdysvalloissa viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet räpille synkkää aikaa. Nuorena kuolemisesta on tullut taas sääntö, vaikka väkivaltarikollisuus on laskenut merkittävästi 1990-luvun jengisotavuosista. Opiaatit tappavat enemmän kuin aseet, ja hiteistä on tullut sen mukaisia. Tempot ovat löysiä, soundit sumua. Hitin nimi voi olla numero itsemurhahätäpuhelimeen.
Kulttuurikirjoittaja Mark Fisherin mukaan Kanye Westin ja Draken hedonismi on surullista ja turhautunutta, koska tulevaisuudenkuvattomassa maailmassa heiltä puuttuu jotain eivätkä he tiedä mitä.
Fisher kuoli tammikuussa 2017. Häneltä jäi näkemättä hiphopin seuraava vaihe. Soundcloud-rap muutti tulevaisuudettomuuden nykyisyyden epätoivoksi. Naamatatuoinneista, fentanyylistä ja Instagramista tuli uusi pyhä kolminaisuus breakdancen, graffitin ja räpin paikalle.
Nyt Lil Peep on kuollut opioideihin, Xxxtentacion ammuttu ja Tekashi 6ix9ine vankilassa.
Suomeen räpin nykyhetki on tullut väkisin ja pakottaen. Slim Mill ja Versace Henrik julkaisivat kyllä Soundcloudissa, mutta olivat liian outoja hittilistoille. Costee laskee toivonsa @junkmailin kunnianpalautukseen. Tippa oli vuosi sitten tämän saman kappalelistauksen mukaan parhaiten zeitgeistin päällä, mutta hänen levynsä katosi tutkalta hetkessä.
Suomalaisen nykyräpin traaginen kertomus kirjoitettiin tammikuussa. MKDMSK- ja Maski-nimillä tunnettu malminkartanolainen Atte Toikka kuoli 21-vuotiaana. Hänellä oli maine lähiöihin kadonneiden poikien äänenä, mutta kuolinsyy oli sattumanvaraisuudessaan sosiaalipolitiikan tuolta puolen: verenmyrkytys.
Toiselle malminkartanolaiselle, Pyhimykselle, Toikan kuolema oli tilaisuus näyttää, että hän on yhä genren ”kummisetä”, joka poimii lahjakkaimmat nuoret siipiensä suojaan. Hän ilmoitti heti auttavansa MKDMSK:n kevääksi suunnitellun levyn loppuunsaattamisessa.
Surullinen klovni -singlestä tuli MKDMSK:n nekrologi, jolla Pyhimys tekee parhaansa pysyäkseen sivussa valokeilasta. Kappale on melodramaattisuudeltaan ja tuotannoltaan lähempänä nikkeankaraa ja mikaelgabrielia kuin amerikkalaisia. Eikä MKDMSK todellakaan ole sukupolvensa taitavin räppäri. Johonkin hän silti osui. Surullisesta klovnista tuli suurempi hitti kuin kukaan odotti.
Mikseri-räpin aikakausi ehti päättyä aikaa sitten. Viime vuodet lähiöiden nuoret ovat jääneet omiin kupliinsa, joista on vaikea raivata tietä A&R-palavereihin tai edes Monspin Kepen suojelukseen. Hedonismin on vaikea olla surullista ja turhautunutta, jos sitä ei ole ylipäänsä.
MKDMSK oli selvästi antamassa ääntä niille, joilla ei mene hyvin. Hän ymmärsi, että Suomi on murheellisten laulujen maa eikä pahoinvointivaltio. On vaikea määritellä, mitä kaikkea kouluttamattomilta nuorilta miehiltä Suomessa puuttuu. Helpompi on sanoa, että ainakin ja onneksi heillä on hiphop. Paine nousee turvaverkkojen välissä. Kenties vaadittiin Atte Toikan kuolema, että sille saatiin avattua venttiili.
Kuva: Marek Sabogal
Stereo feat. Etta – Vuosien päästä
Näin musiikkibisnes pelataan läpi
Teksti: Oskari Onninen
Täytyy elää Leo Hakasen ja Jere Marttilan elämä, jotta voi syntyä jotain Stereon kaltaista. Hakanen ja Marttila ovat olleet teinivuosistaan lähtien Hakasen levy-yhtiöisän ja levy-yhtiön ja yhtyeyrityksen muodostamassa umpiossa. Nyt heillä on vanity project, jolla on todennäköisesti liiketoimintasuunnitelma.
Täytyy elää Leo Hakasen ja Jere Marttilan elämä, jotta voi marssia Red Bullin toimistolle esittelemään Powerpointia yhtyeestään, kun kappaleita ei vielä ole.
Stereo on viiden vuoden suunnittelun tulos. Nyt, kun Haloo Helsinki! jäi pitkälle tauolle, aika oli kypsä omalle edm-startupille, vaikka edm:n ja startupien aika oli ja meni juurikin viisi vuotta sitten.
Stereo on elektronisen musiikin vastine vanhalle kunnon avaimet käteen -rockille. He vetävät kapinahenkisesti spraymaalatut farkkutakit ylleen ja tarjoavat valmiin tuotteen, kelmuttavat siitä Powerpoint-dekin ja neuvottelevat itsensä menestykseen. Kaikki kuvataan laadukkain välinein Youtubeen, sillä tarina on viestintästrategian kannalta välttämätön.
Täytyy elää Leo Hakasen ja Jere Marttilan elämä puhuakseen omasta musiikista ”sisällöntuotantona” ja yhtyeestä ”osaamisen kehittämisenä”.
Mutta pelko pois.
”Emme anna fokuksen mennä koskaan liikaa kaupalliseen yhteistyöhön, vaan pidämme fokuksen musiikissa”, Marttila muistuttaa Kauppalehden haastattelussa.
Stereon ensimmäinen single Vuosien päästä kuulostaa Weekend-festivaalin konkurssilta. ”Seisot siinä niin kuin Notre Dame”, Etta laulaa, mutta edes kirkon tulipalo ei tuo sisältöä tuotantoon.
Hyvin suunniteltu ja tarpeeksi harmiton on silti puoliksi hitti ja enemmänkin. Tätä kirjoitettaessa kappaleen julkaisusta on aikaa jo kolme kuukautta. Spotifyssa ylittyy kohta platinaraja, ja YleX:llä biisi on yhä kuukauden kolmanneksi soitetuin kappale.
Stereo on striimausajan ultimaattinen suomalaistuote ja popmusiikin minimum viable product. Joka kerta, kun Stereo ilmoittaa julkaisevansa uuden kappaleen, itseään kunnioittavat eli kateelliset muusikot jupisevat chättiryhmissään, voisiko luvassa olla vuosikymmenen huonoin musiikkiesitys.
Yritykset ovat olleet hyviä. Jos tavoitetta ei muuten saavuteta, mukaan voi aina pyytää Michael Monroen.
Stereo on esimerkki siitä, kuinka suuret suomalaiset Spotify-listat muodostavat itseään ruokkivan menestyksen kehän. Valta on ihmisillä, eikä algoritmeillä. Duo on lähtökohdiltaan liian tunnettu Spotifyn ja radioiden soittolistaihmisten sivuutettavaksi ja tietää sen itsekin. Vuosien päästä -kappaleen menestys on sen tulos.
Yhtyeen kaksi muuta omaa biisiä ovat striimanneet onnettoman huonosti. Neljäs on – tietenkin – Teflon Brothersin kanssa hyvässä synergiassa tehty. Kuulija saa itse päättää, haluaako opportunisminsa piiloitellun ”ironisena” vai vilpittömänä.
Jokainen Stereoon koskenut on silti pelannut korttinsa oikein, koska tätä musiikkia tehdään neuvotteluhuoneilla eikä soittimilla. Marttila ja Hakanen valuttavat striimausrahat sijoitustileilleen, Etta saa yhden platinasinglen verran näkyvyyttä – kunnioitettava määrä uransa lanseerausvaiheessa olevalle artistille.
Exit on suunniteltu valmiiksi.
Haloo Helsinki palaa vuonna 2021. Sitä ennen Stereo ehtii kerätä kaikki pikavoitot ja esiintyä syksyllä 2020 Slushin loppubileissä. Lopputulos näyttää Silicon Valley -tv-sarjan avauskohtaukselta. Prameat tekkijuhlat ja niukalti yleisöä, jota kiinnostaa enemmän ilmainen Heineken kuin esiintyjä.
”Somebody make some motherfucking noise here!” Kid Rock huutaa. Hiljaisuus.
”Fuck these people.”
Paitsi että Stereo ei kiroile. Kiroilu on brändihaitta.
Kuva: Nana Simelius
Mikael Gabriel feat. Vesa-Matti Loiri – Lennokki
Lumi teki Loirin eteiseen
Teksti: Joni Kling
Muistatteko, kuinka 2000-luvun alussa hevi sanitoitiin Katri Helenan, Lordin ja Matti Vanhasen avustuksella kunnolliseksi?
Kunnollisuus tarkoitti sitä, että kehyskuntien rässiliiviset nuorisorikolliset ja ujot saatananpalvojat muuttuivat mustaa t-paitaa käyttäviksi partaukoiksi, jotka yhtäkkiä edustivat koko kansakunnan moraalista selkärankaa.
Suomiräp koki saman keskiluokkaistumisen, mutta sitä eivät aiheuttaneet Vain elämää, Cheekin Sauli-riimit tai lenkkareita keräilevät räppifaijat omakotitaloissaan.
Keskiluokkaisuus oli leivottu sisään suomiräppiin heti sen synnystä saakka. Suomessa ei ole edes ghettoja: järvenpääläisen pankkiirin pojan oli lähdettävä Amerikkaan asti niitä katsomaan. Hän oli muuten ENSIMMÄINEN valkoihoinen, joka vieraili mustien kodeissa. Tiesittekö sitä?
Tällainen rahtikultti ja tahditon kurjuusturisti suomiräp on aina ollut. Kun Mikael Gabriel päälehden haastattelussa avaa koulukotikokemuksiaan, löytyy pakotie toimittajan kehystämänä modeemiyhteyden päästä Mikseri.netistä.
Kovan elämänkoulun alumneille luontevin loppujaloste on Radio Nova -iskelmän banaali olkiukkorakentelu. Opettihan jo ”rockmusiikki” kerran fabuloinneillaan, etteivät oikeasti työväenluokkaiset artistit osaisi koskaan kertoa työväenluokasta tarpeeksi romanttisesti.
Suomalainen lottovoitto on syntyä niin hyvään asemaan, että voi myöhemmin laulaa siitä, mikä olisi voinut mennä vielä pahemmin.
Mutta mitä kuuluu heviäijälle? Heviäijän mielestä räp on puhelaulua play-napin painamisen päälle. Mutta heviäijä rakastaa Vesa-Matti Loiria. Vesa-Matti Loiri on instituutio.
Loiri on antanut Suomen kansalle kaikkensa. Viihdyttänyt suomalaisia vuosikymmenet. Lapualaisoopperan nuoren tähden tärveli faustinen suhde Spedeen, jonka miesselittävää saivarteluhuumoria viljelevästä verkkopaitaan pukeutuvasta zombista tuli suomalaisen arkijärjen ääni. Hyväntahtoinen keisarinvaatteidenkieltäjä, joka lempeästi osoittaa virkamiesten, taideinstituutioiden ja naisen logiikan puutteet.
Välillä Loiri tekee taidetta, eli laulaa jäätelökakunkalsean flamencokitaran säestämänä Leinoa, soittaa huilua ja murisee Savoy-teatterin lavalla covereita kuin hattu päässä kebabvartaaseen nostettu Johnny Cash. Loiri osaa kompastella. Hän on kansallisaarre.
Mikael Gabriel oli vaarallinen ongelmanuori, joka teki vaarallista epämusiikkia. Popteollisuus kokee tehneensä Mikaelille palveluksen. Se antoi hänelle Loirin, ja Mikael Gabriel on nyt löytänyt isän, jota hänellä ei koskaan ollut.
Yhdessä he kertovat, kuinka ulosottokirjeet, dickensiläisen sietämätön lähiöelo, lapset joita kukaan ei taaskaan ajattele, Sipilä, alkoholismi ja Pekka Ruuskan biisiltä tuntuva krapula, kaikki nämä asiat, kuinka ne todella koetaan.
Suomi on maa, jossa jokin niin sentristinen asia kuin ”kaikille mukava” kuplettitähti voitaisiin heti huomenna valita valtionpäämieheksi. Suomi on maa, jossa rautakauppias tekee iskelmää, joka on 30-vuotiaan fanficiä 90-luvun lamavuosista, ja jossa popmusiikkilehdet yrittävät epätoivoisesti löytää kulmaa haastatellessaan ympäripyöreitä etuniminaisia, jotka laulavat copywriterin alunperin ruokakermamainoksen kässäriksi tarjoamia tekstejä.
Suomi on niin lattea yhteisten nimittäjien alanko, että lopulta kovan oikeistopopulisminkin on täytynyt alkaa kieltää Popeda ja jääkiekko homoiluna, koska muuten se ei voisi erottua alustastaan millään tavoin.
Onneksi on Mikael Gabriel ja Loiri. Suomen muotoiset kokemusasiantuntijat. Niin pyöreää populismia, että se lakkaa olemasta populismia kadotessaan omaan perseeseensä.