Viikate: Petäjäveräjät – Alakulon ikirouta on voimissaan

”Viikatteen maailmassa elämä on niin raskas taakka, että jalat pettävät ja kulkija mäjähtää maahan nurjan naurun saattelemana silkasta ylitsevuotavasta ankaruudesta johtuen”, kirjoittaa Jose Riikonen arviossaan.

Teksti: Jose Riikonen, kuva: AJ Savolainen

Viikate: Petäjäveräjät
Ranka

Viikatteen kivi-iskelmä jalostuu.

Korviin kantautuvat sävelet ovat sangen tuttuja ja tunnistettavia. Viikate viuhtoo taas kuolonsäkeitä. Rautalankaa mitan täydeltä ja kylmän metallin sävyttämää tuoni-iskelmää niin hitaan marssin kuin paniikinomaisen pakenemisenkin tahdein.

Alakulon alhoilla käydään lyijynraskain mielin ja aina mollissa, mutta sysimusta huumori huuhtelee ja virkistää kuin voiteista vanhin. Viikatteen maailmassa elämä on niin raskas taakka, että jalat pettävät ja kulkija mäjähtää maahan nurjan naurun saattelemana silkasta ylitsevuotavasta ankaruudesta johtuen. Kun kalma vyöryy niskaan uudelleen ja uudelleen, raskaammin ja raskaammin, on vaikea katsoa sitä silmiin ilman pientä naurahdusta.

Kaarle Viikate käyttelee sanaa komeasti kuin peltomies viikatetta. Alkusoinnut hän alistaa aihioonsa ja metaforat hän muodostaa mielenkiintoisiksi. Miten huvittavasti korvassa kalskahtavatkaan erilaiset uudisyhdyssanat ja ennenkuulemattomat sananparret. ”Kivi-iskelmä” on konkreettisuudessaan kaunis tyylilajin kuvaus. Kuulija hykertelee nokkeluudelle, kun ”susi hetkensä hukkaa”.

Välillä Kaarlen metaforat irtautuvat vertauskuvallisuudesta ja edustavat merkitystä itsessään. Vai mitä muuta kuin itseään kuvaa Sysiässä-sana?

Harmi, ettei Kaarle ole parempi laulaja. Lakoninen ja ohut ääni ajaa asiansa, mutta jopa olisi verrattoman mielenkiintoista kuulla, miltä äärimelankolia kuulostaisi todellisen taiturin tulkitsemana.

Viikatetta ei sovi soimata siitä, että se toistaa tomerasti tapojaan albumista toiseen. Sillä se, mikä ensin kuulostaa tylsämieliseltä ja kaavoihinsa kangistuneelta, avautuu tovin keskittymisen myötä rikkaana ja raikkaana metallirunoutena, joka jalostuu alati juonteikkaammaksi ja monisyisemmäksi kuin vanhenevan jäyhämielen kasvot.

Ankarimmillaan, synkimmillään ja murheellisimmillaan Viikate on edelleen parhaimmillaan. Yhtye hamuaa liiaksi harmittomia hittejä, kun heidän tulisi entistä ankarammin kiristellä kuuntelijan hampaita musertavan mantranomaisen Työmies-laulun tavoin.

Kevättä kohti karauttaa Suomen kansa huhtikuun korvilla, mutta Viikatteen maailmassa routa on ikuista. Se on kylmää ja syvää mutta ratkirunollista ja riemukasta routaa, jossa kahlaa mielikseen.