”Wellerin vihaiset tekstit poimivat ilmassa liikkuvaa turhautumista” – arviossa The Jamin huikea DVD

Onko The Jam tuttu? On tai ei, niin tämä dokkari on pakkokatsottavaa, hehkuttelee Markku Roinila.

The Jam
About The Young Idea –DVD
Eagle Vision
Arvosana: 9,1/10

thejamThe Jam oli punkin liepeillä tullut mod-bändi, joka teki hitosti keikkaa, levyä ja hajosi juuri kun hittejä alkoi tulla vuonna 1982. Eikö niin? Väärin. Tämä erinomainen puolentoista tunnin dokkari osaa kertoa, että bändi oli koossa samalla nimellä peräti kymmenen vuotta!

Tunnin päästä Lontoosta, Surreyssä, oli pieni paikkakunta nimeltä Woking jossa Paul Weller varttui. Soittohommat alkoivat jo pienenä isän rohkaisemana ja mukaan tarttuivat koulusta ja lähiseuduilta Bruce Foxton, Rick Buckler ja Steve Brookes. Kyllä, Wellerin paras kaveri Brookes oli todellakin The Jamin varhainen kitaristi kunnes sitten jätti yhtyeen parin vuoden jälkeen.

Tämän dokkarin perinpohjaisuutta osoittaa se, että mukaan on haalittu paitsi alkuperäisjäsenet (tosin ei samassa paikassa samaan aikaan), myös Brookes jutustelemaan ja jammailemaan Wellerin kanssa. Lisäksi mukana on kaikenlaisia hahmoja pieneen turhautumiseen asti – tuottajia, kavereita, hengaajia, faneja, jotka kaikki esitellään. Tavanomaiselta julkkiskavereilta on sentään vältytty – oikeastaan on aika sympaattista, että bändin ulkopuolisista suurin osa on eri-ikäisiä tavallisia faneja – mukaan lukien toki joku Martin Freeman.

Dokumentti etenee kronologisesti ja erityisen paljon huomiota on kiinnitetty varhaisvaiheisiin, jolloin ensin iski Dr. Feelgood ja sitten Sex Pistols itsestään selvien The Whon ja The Beatlesin lisäksi. Itse asiassa Weller auliisti myöntää, että Jamin eka levy koostui yrityksestä tuottaa uudelleen The Whon ensimmäinen levy. Alku oli hakemista, ja bändi löysi omasta mielestään oman soundinsa vasta kolmannella levyllään All Mod Cons. Amerikan valloitus osoittautui turhaksi touhuksi, mutta Going Underground meni ykköseksi Englannissa vuonna 1980 ja The Jam alkoi olla kovaa valuuttaa.

Bändi ei tästä kuitenkaan ylpistynyt, vaan kaveerasi faniensa kanssa ja päästi keikkapaikoilla maleksuneet ihailijanasa ilmaiseksi sounchekkeihin. Fanihaastatteluista näkee kyllä, että bändi oli heille hyvin tärkeä asia. Wellerin vihaiset tekstit poimivat ilmassa liikkuvaa turhautumista ja erittäin kovan keikkabändin iskevät biisit panevat vieläkin liikkeelle. Kuunnelkaapa vaikka Town Called Malicea – yhteiskuntakritiikki naitetaan Motown-kompin kanssa niin tehokkaasti, että harva voi sitä vastustaa. Pitkän yrittämisen tuoma menestys oli kuitenkin kaksiteräinen miekka – siinä missä Foxton ja Buckler nauttivat suosiosta, Weller alkoi ahdistua. Kun bändi täytti kymmenen vuotta, hän ilmoitti lähtevänsä – olisiko kyse ollut Beatles-fanaatikko Wellerin samaistumisesta Lennoniin, mene tiedä. Joka tapauksessa se oli shokki sekä bändille että faneille, kuten Foxton- ja Buckler-haastattelut todistavat. Weller ei kadu ja sanoo jyrkän ein comeback-haaveille. Taitaa olla parasta niin.

Mutta onhan meillä tämä verraton dvd, josta ei löydy oikeastaan muuta kritisoitavaa kuin että miksi ekstroissa ei ole The Jamin videoita? Toki ne vilahtavat dokkarin kuluessa, mutta poikkeuksellisen tyylikkäitä videoita olisi kyllä katsonut ihan kokonaisinakin. Lohdutuksena ykköslevyllä on bonuksena Weller-haastattelua ja muutama livepätkä ja kakkolevyllä kokonainen Rockpalast-keikka vuodelta 1980. Vähänkö hieno hetki muuten kun saksalainen yleisö on koko keikan ajan hoilannut Eton rifles, Eton rifles, ja encorena Weller laskee hoilauksen päälle 1-2-3-4 ja biisi lähtee kuin ammuttuna juuri oikeasta kohdasta.

Markku Roinila