Lentävä lähtö hiipuu loppumetreille
Se näyttää tapahtuvan kaikille. Bändi tekee jotain erilaista suunnilleen kolmannesta albumista lähtien. Jotkut kutsuvat sitä kypsymiseksi.
Toisinaan aikuistuminen on hyvä asia. Moni onnistuu ja saa aikaan oikeasti syvällisen ja kauniin levyn. Toisten yritys taas jää pintapuoliseksi tekotaideharhailuksi näennäisen synkässä äänimaailmassa.
Yeah Yeah Yeahs, usein taidepunkiksi määritelty newyorkilainen trio, on kolmannen levyn vaiheessa.
Ensialbuminsa Fever to Tell bändi teki vuonna 2003 garagerockin uuden aallon mainingeissa. Laulaja Karen Orzolek, kitaristi Nick Zinner ja rumpali Brian Chase soittivat vihaista, äkkiväärää, konein maustettua rockia. Sen kruunasi Karen O:n kireä, sortumaisillaan oleva ääni, joka venyi usein lähes kiusaannuttaviin mittoihin.
Toinen albumi Show Your Bones toi ilmavuutta aiempaan periksiantamattoman minimalistiseen ilmaisuun ja kuulosti rennommalta, rockimmalta ja melodisemmalta. Ensimmäisen levyn tekotaiteelliset ylilyönnit jäivät ja keskityttiin olennaiseen, iskevyydessään jopa whitestripesmaiseen juurevaan musiikkiin.
Ja nyt yhtye on tehnyt kolmannen albuminsa It’s Blitz! Paikoin se vaikuttaa jopa askeleelta taaksepäin, suuntaan joka tässä genressä on kompastuskivi. Siis koneiden sävyttämään taiderockhaahuiluun, näennäisen merkitsevään ja syvälliseen, mutta lähemmässä tarkastelussa tyhjyyttään kumisevaan.
It’s Blitz kyllä alkaa lupaavasti. Zero on täydellinen avausbiisi. Se käynnistyy harkiten Karen O:n kirkkaalla äänellä, pörinällä ja kaikuefektillä. Rumpukone kiidättää kappaleen korkealta soivaan kertosäkeeseen.
Äänimaailma tuo kuulaudessaan mieleen The Killersin Humanin. Kertosäkeen lyriikoissa kiivetään korkeammalle ja korkeammalle, ja sanojen myötä koko kappale kasvaa mahtipontiseksi, ironiseksi julistukseksi. Yeah Yeah Yeahs ei ole aikaisemmin kuulostanut näin suurelta. Zero on malliesimerkki siitä, että ennakkoluuloton kokeilu voi kääntyä eduksi.
Kuolondisko Heads Will Roll on kolkko, dynamiikalla leikittelevä kohtalokas elektropala. Short Shock ei sekään vielä varsinaisesti huolestuta, sillä piipittävät efektit vievät ajatukset ensimmäisen levyn tunnelmiin, vaikkakin nyt ilmaisu on suorastaan herkkää, mitä se ei ole ollut kuin debyytin Maps-hitissä.
Sitten alkaa turhauttaa. Skeletons on tyhjänpäiväinen suvantopala, jota itämaiset huilut eivät pelasta. Dull Life sekä Shame and Fortune antavat vielä kertosäkeidensä koukuissa toivoa paremmasta, mutta viimeistään tylsääkin tylsempi, itsetarkoitukselliseen taidehimmailuun hukkuva Runaway on upottaa albumin keskinkertaisuuden tuolle puolen.
Levyn kappalejärjestys on outo. Potentiaaliset hitit ja tarttuvimmat palat kuullaan perä perää ensin, levyn lopussa taas ovat rauhalliset fiilistelyt. Näin ollen alkupää on napakkaa neljän tähden osastoa, lopussa houkutus painaa skip-nappia kasvaa liian suureksi.
Kaksi viimeistä kappaletta, hidastempoiset Hysteric ja Little Shadow, eivät todella muistuta mitään, mitä Yeah Yeah Yehs on aikaisemmin tehnyt. Rauhoittuminen tuntuu kuitenkin teennäiseltä, kovin päälleliimatulta. Kuin joku peittelisi nukkumaan kesken parhaiden bileiden.