Löytävätkö eri puolilla maailmaa majailevat riikinkukot keskenään jutun juurta? Olli Herman otti haasteen vastaan ja jututti puhelimitse Mötley Crüe -basistia tämän viime vuonna julkaistun Nikki Sixxin maailma -kirjan tiimoilta.
Teksti: Olli Herman
Kävelen Tampereella ruokakaupasta kotiin, kun saan puhelun Los Angelesista. Keskuksen ääni kysyi miellyttävällä äänellä oletteko valmis haastattelemaan Nikki Sixxiä. Olenko? No totta kai! Tai no, miten sen nyt ottaa.
Puhelimen toisessa päässä on kuin onkin itse maestro Sixx. Hän kuulostaa häkellyttävän hyväntuuliselta herrasmieheltä – ei ollenkaan siltä hell raising motherfuckerilta minkä kuvan kaverista on saanut. Mutta kukapa naamaansa Kalifornian auringossa oikeasti pitääkään norsunvitulla, mietin Hämeen pakkasessa.
Nikki kertoo olevansa matkalla Mötley Crüen ”production rehearsaleihin”. Minulle on selvinnyt, että se on Hollywood-kieltä ja tarkoittaa bänditreenejä. Nikki lisää ajan olevan hieman kortilla ja valittelee tilannetta minulle.
Suoriudunpa siis suoraan asiaan.
Kun sain pyynnön haastatella Nikki Sixxiä hänen uuden kirjansa This Is Gonna Hurtin (suom. Nikki Sixxin maailma, Like kustannus) tiimoilta, mietin pääni puhki, mitä ihmettä mieheltä kysyisin. Tuntuu nimittäin, että tietäisin miehen elämästä jo liikaakin kahden kirjan, The Dirtin (2001) ja Heroiinipäiväkirjan (2007) pohjalta.
Voiko uutuuskirja tarjota mitään uutta kaltaiselleni Nikki-diggarille, joka on jo tähänastiset elämänkerrat lukenut? Vai onko kyseessä edes omaelämänkerta?
Uutuus ei ole aiempien opusten kaltainen paljastuskirja, vaan teoksessa keskitytään enemmänkin Sixxin valokuvaamiseen ja hänen visuaalisuuden tajuunsa, joka on sanalla sanoen erilainen. Nikki näkee kauniina sellaisetkin asiat, jotka normaalit ihmiset sivuuttavat rumina, kamalina ja jopa kuvottavina. Kuten auton alle jääneet eläimet.
Mutta Nikkin yhteydessä kiinnostaa muukin kuin herran tuore valokuvakirja. Nikki Sixxin management on etukäteen kieltänyt kysymästä haastattelussa Mötley Crüestä. Mutta jos saan tilaisuuden puhua Nikki Sixxin kanssa, luuletko todella, että aion noudattaa tätä? Etenkään sen jälkeen, kun Nikki alkaa puhua minulle bändistä kysymättäkin?
Tässä tiivistelmä viime aikojen tapahtumista: Vince Neil on sanonut mahdollisesti eroavansa yhtyeestä tänä keväänä, mutta samaan aikaan muut yhtyeen jäsenet puhuvat jostain hamasta tulevaisuudesta.
Ironisesti naurahtaen Nikki kertoo bändissä olemisen vaikeudesta ja siitä pisteestä, mihin tilanne välillä väistämättä kehittyy. Tuossa pisteessä joku yleensä menee antamaan lausunnon, joka mediassa saa joko väärät mittasuhteet tai muuten vain ymmärretään väärin. Nikki kertoo Mötley-koneiston toimivan neljän vuoden periodeissa, jonka he ovat yhdessä suunnitelleet. Hänen mukaansa koko bändi oikeasti elää tuon suunnitelman mukaan.
Lopettamisharkinnat hän kuitenkin vahvistaa. Hän tosin jättää takaportin raolleen sanomalla meneillään olevan nelivuotisperiodin päättyvän Törkytehdas-kirjasta tehtävään leffaan, jonka jälkeen asiaa ”harkitaan” perinpohjaisesti.
Tuohon olisi Nikkin ja muidenkin Mötiköiden mielestä kunniakasta päättää ura. Nikki sanoo jatkavansa mieluummin muissa projekteissa kuin soittavansa vanhojen pappojen esittämässä irvikuvassa bändistä nimeltä Mötley Crüe.
Nikki haluaa laittaa pillit pussiin huipulla, kun aika on siihen kypsä. Hän toteaa, ettei kaikista rockareista ole ammattiinsa enää eläke-iässä. Hän tuhahtaa monen muun varmasti jo pitäneen Mötley Crüen aikaa kypsänä jo vuosia.
Valokuvaaminen ei ole Nikille mikään huono vaihtoehto seuraavaksi pääprojektiksi, sillä mies tuntuu osaavan asiansa. Esimakua uudesta kirjasta voi hakea Nikkin ”Some Call Me Sixx” nimisestä kuvablogista, jossa on tarjolla kaikkea kiertuekuvista tahraisiin taidepläjäyksiin.
Uudesta kirjastaan mies tuntuu olevan vilpittömän innoissaan – ja pakko myöntää, että itsekin olen teoksesta kiinnostunut. Synkkyys ei ole ominta alaani, mutta jos kirjassa on paljon kuvia, on se luultavasti mieleeni.
Ennen puhelun katkaisemista Nikki vielä kohteliaasti kysyy bändini nimeä. Hän kertoo merkkaavansa Reckless Loven nimen muistiin ja googlettavansa sen heti treeneistä päästyään.
Kohteliaisuudesta varmasti – mutta pakko myöntää, että pieni fanipoika sisälläni kihisee innosta.