Haastattelussa Death Hawks – Kuolonhaukka kintereillä

30.03.2012

Death Hawks on ollut olemassa vasta vuoden, mutta se on ehtinyt jo niittää menestystä Tulevaisuuden tusina -listalla ja julkaista kriitikot hurmanneen esikoislevyn. Liekö kuolemasta laulava bändi turvautunut blues-suuruus Robert Johnsonin pirulliseen esimerkkiin uraansa suunnitellessaan?

Teksti: Saku Schildt, kuva: Ninni Luhtasaari

Mikä laulunaihe yhdistää kaikkia maailman ihmisiä vielä rakkauttakin vahvemmin? Kuolema tietenkin. Siitä voidaan käydä pitkiäkin keskusteluja, kuinka moni on tuntenut eläissään aitoa rakkautta, mutta kuoleman kanssa joutuu vuorenvarmasti jokainen tekemisiin.

Kuolema on kaikkien kaveri: rikkaiden ja köyhien, äitien ja lapsien, rumien ja kauniiden. Kun hengitys lakkaa eikä verenkierto kanna enää happea aivoihin, aivokuolema iskee parin minuutin päästä ja muutama minuutti myöhemmin ollaan jo kaikkien elvytysyritysten tavoittamattomissa.

Tämä tapahtumaketju tulee ennemmin tai myöhemmin tutuksi kaikille – jos selviytyy niin pitkään, että saa nukahtaa vanhuuttaan.

Miksi näin universaali aihe pitäisi jättää metallibändien tai goottirockareiden temmellyskentäksi? Ihan hyvin siitä voi vääntää psykedeelistä rockiakin. Vaikka koko levyllisen.

Kuten Death Hawks.

Teemu Markkula & Death Hawks -nimisenä aloittanut ja myöhemmin otsikonsa lyhentänyt bändi julkaisi helmikuussa Death & Decay -debyyttilevynsä. Neljällä tähdellä Rumban edellisessä numerossa palkittua albumia on kuvailtu Ennio Morriconen, Black Sabbathin ja Neil Youngin kummalliseksi äpärälapseksi, jolla länkkäritunnelma kohtaa happoisen aavikkotrippailun ja krautrockin.

Näin värikkääseen maalailuun intoutuu myös Death Hawksista innostunut Ville Leinonen, kun häneltä kysyy mielipidettä bändistä.

Death & Decayn länkkärimaailma kolahti välittömästi. Elokuvallisuus, tai tarkemmin sanottuna visuaalinen mielikuvallisuus, on ihanteellinen lähtökohta tehdä musiikkia. Death Hawksin aavikko ja runneltu lännenkaupunki ovat entisenä valumolaisena minulle tuttuja paikkoja”, Leinonen sanoo.

Musiikin visuaaliseen voimaan kuuluu oleellisesti se, että kuulija saa itse rakentaa oman tarinansa musiikin luomaan maisemaan. Itse en kaipaa mitään juonta, pelkissä lavasteissa riittää ihmettelemistä.

Juoni levyltä kuitenkin löytyy, ja sangen kalmankatkuinen sellainen. Kappaleet säveltänyt ja sanoittanut laulaja Teemu Markkula kertoo Death & Decayn olevan tarinamuotoinen teemalevy kuolemasta.

Olen lukenut aiheesta paljon kirjoista ja netistä, ja olen perehtynyt esimerkiksi eri uskontojen näkemyksiin kuolemasta. Myös Rimbaudin runot ja muiden artistien aiheesta tekemät sanoitukset viehättävät, samoin kuolemasta kertovat kansantarut”, Markkula kertoo.

Albumin ensimmäisessä biisissä ennustetaan pahaenteisesti iso tulva, että tuho on tulossa. Levyn keskivaiheilla kasvatellaan sitä pahaenteisyyttä, ja viimeisessä kappaleessa ollaan jo rajan takana. Kappaleissa lähestytään tällaista apokalyptista maailmankuvaa eri näkökulmista. Eri biiseissä poukkoillaan tutkimaan aihetta eri henkilöiden silmin.

Länkkäritunnelmien ja aavikkotrippailujen ohella yksi merkittävä musiikillinen innoitus Death Hawksille löytyy bluesista. Selkeimmin tämä näkyy Death Hawk on My Trail -kappaleessa, jonka nimi mukailee tietenkin pirun kanssa käymistään sielunkaupoista tunnetun Robert Johnsonin Hellhound on My Trail -biisiä. Markkula on tuonut julki rakkautensa myös Howlin’ Wolfia kohtaan.

Bluesin saralta löytyy kosolti kuolemaa viliseviä legendoja, mutta Markkula ihailee viimeksi mainittua rotevaa laulajasuuruutta myös ammatillisen jämäkkyyden vuoksi.

Sehän oli tyyppi, joka ajoi muun bändin keikalle omalla autollaan ja sakotti yhtyeensä muusikoita, jos nämä hölmöilivät tai soittivat rääsyissä”, Markkula intoilee.

Howlin’ Wolf otti duuninsa tosi vakavasti. Se ei ryypännyt ja rellestänyt kuten Muddy Waters ja muut aikalaisensa. Ja jos se hermostui, silloin ei hyvä heilunut. On kuvaavaa, kun Howlin’ Wolfin tutut kuvailivat sitä hirveäksi äijäksi, jonka tielle ei kannattanut mennä, mutta lähimmät ystävät kehuivat sitä maailman lempeimmäksi kaveriksi.

Noudattaako Markkula itse samanlaista tiukkaa otetta oman yhtyeensä johtajana?

”Kyllä minä edellytän, että hommat hoidetaan kuten kuuluu. En ole kuitenkaan ihan yhtä tiukka, eikä minulla ole samanlaisia fyysisiä etuja kuin Howlin’ Wolfilla”, Markkula naurahtaa.

Saattaa minulla kuitenkin olla ajatusmaailmassa jotain samantyyppistä. Ehkä pitäisi olla tiukempi, olen ehkä liian lepsu välillä. Toisaalta nyt olen niin hyvässä bändissä, ettei ole tarvinnut vielä alkaa ikäväksi.”

Death Hawks on vasta vuoden vanha orkesteri, mutta Markkula ja muu miehistö ovat vanhoja tuttuja. Samat muusikot soittivat vuonna 2004 perustetussa Genzale-yhtyeessä, joka oli kuin popimpi versio Death Hawksista.

Genzale loppui pari vuotta sitten, ja sen jälkeen soitin muun muassa Samae Koskisen Taikabändin sekä Jukka Salmisen Tapes-yhtyeen livekokoonpanoissa. Minulta on myös tulossa Seremonia-yhtyeen julkaisu vapun aikaan, siitä tiedotamme lisää myöhemmin”, Markkula sanoo.

Eikä Death Hawksin yhteyteen suotta liitetä elokuvamusiikkiviittauksia: Markkula ei intoudu korkealentoisiin tai kauaskantoisiin haavekuviin yhtyeensä päämääristä, mutta sen hän suostuu mainitsemaan, että soundtrackin tekeminen elokuvaan voisi olla yksi uran kohokohdista.

Emme ajattele kappaleita sävellysvaiheessa mitenkään elokuvakohtauksina, mutta kyllä leffat ovat tosi tärkeä osa-alue äänimaailman luomisessa. Elokuvallisuuteen on panostettu paljon, joten hienoa, jos musiikki herättää sellaisia mielikuvia”, Markkula sanoo.

Jos Death & Decayn haluaa ajatella elokuvan taustalle, olisi elokuva joku Ilmestysirja. Nyt. -henkinen eepos. Ilman sotaa tosin, ja yliluonnollisella kuvastolla.

Entä mitä kuolemasta teemalevyn tehneelle muusikolle kuoleminen merkitsee? Onko Markkulalla haaveita tuonpuoleisesta, vai kuuluuko hän niihin, jotka arvelevat kaiken päättyvän matojen saapuessa aterialle?

Siinäpä kysymys”, Markkula pohtii.

Kyllä minä hahmotan kuoleman jonkin rajan ylittämisenä. On tosin hirveän sumeaa, mitä se voisi olla, opiskelut eivät ole edenneet ihan niin pitkälle. Sen kuitenkin uskon, että johonkin siinä mennään.

. . .

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 3/2012.

Lisää luettavaa