Radioheadin ja Atoms for Peacen Thom Yorkella on maine kärkkäitä mielipiteitä viskovana, taiteellisuuden nimeen vannovana toisinajattelijana. Yorkea ei pääse haastattelemaan kasvokkain ihan joka päivä, mutta Rumban Maria Kivimaalla oli mahdollisuus tavata hänet taannoin Lontoossa. Siellä Yorke osoittautui mainettaan leppoisammaksi kaveriksi. Lue tästä katkelma Rumbassa 6-7/13 julkaistusta haastattelusta.
Teksti: Maria Kivimaa, kuva: XL Recordings
Kuinka Atoms for Peace sai alkunsa? Kuka soitti kenelle ensimmäisenä?
”Soololevyni Eraser (2006) oli juuri tullut ulos, mutta livemuodossa sitä ei ollut vielä olemassa, koska en ollut soittanut biisejä oikeastaan missään. Ryhdyin kokeilemaan kappaleita livenä ja huomasin, että biisit voisivat oikeasti herätä eloon. Minun piti vain keksiä, miten hoitaisin homman yleisön edessä. Noihin aikoihin tapasin Red Hot Chili Peppersin erään keikan jälkeen – pidän heidän musiikistaan ja olemme muutenkin kavereita. Lähetin bändille sähköpostia vähän myöhemmin ja kysyin, kiinnostaisiko yhteistyö. Päätin, että jos he vastaavat samana päivanä, teen tämän. Ja he vastasivat viestiini melkein heti.”
Olet sanonut aiemmin, ettei Atoms for Peace ole missään nimessä superbändi. Miksi ei? Ja mikä se sitten on?
”Me emme ole bändi ollenkaan. Jos minulta kysytään, kaikki superbändit ovat paskoja, joten se ei ole hyvä polku kulkea. Kysyin Fleaa mukaan, koska rakastan hänen tapaansa soittaa. Atoms for Peace oli alun perin lähinnä kokeilu ja osittain vitsiksikin tarkoitettu.”
Radioheadin debyyttilevyn Pablo Honeyn julkaisemisesta tuli tammikuussa kuluneeksi 20 vuotta. Herättääkö tämä nostalgisia tunteita? Millaisia muistoja sinulla on tuosta ajasta?
”Onko siitä niin kauan? Jeesus sentään, olet oikeassa. En oikeasti muista noista alkuajoista paljon mitään. Ainoastaan joitain pieniä pätkiä. Muistan sen, kun keikkabussimme ryöstettiin Teksasissa. Muistan, kun pääsimme Los Angelesiin ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäisen matkamme New Yorkiin. Ensimmäinen kerta EMI:n pääkonttorissa, kaikki ne pelottavat isot rockbändit, The Beatles, Pink Floyd. Isoja pomoja joka puolella. Yksikin iso pamppu, jonka tapaamisesta muistan vain hänen hirveät krokotiilinnahkaiset kenkänsä. Muistan katselleeni niitä ja miettineeni, että tähän tyyppiin ei kannata luottaa. Oli kummallista aikaa olla tämän massiivisen koneiston keskella, niin paljon rahaa joka puolella. Aika erilaista menoa kuin nykyään.”
Radiohead oli melko puhtaasti kitarabändi Kid A -levyyn (2000) asti. Sitten ryhdyitte kokeilemaan elektronisia soundeja. Miksi?
”Olin kyllästynyt siihen, mitä sain ulos kitarastani. En ole ikinä uskonut siihen ajatukseen, että vain oikeilla instrumenteilla soitettu musiikki olisi aitoa musiikkia ja elektro olisi jotain kylmää ja epätodellista. Minulle kehityksemme on ollut loogista, mutta ilmeisesti kaikille muille ei. Seurasimme vain omaa vaistoamme. Ei tuon aikakauden Radiohead ole nykystandardien mukaan mitenkään kovin elektroa. Se oli vain vähän erilaista.”
Millaisena näet elektronisen tanssimusiikin nykytilan?
”Argh, olen joutunut pulaan tämän aiheen vuoksi. Sanoin vain (viittaa Rolling Stonen taannoiseen haastatteluun, jossa kritisoi EDM-skeneä), etten ymmärrä sellaista dj-kulttuuria, missä joku iso nimi pamahtaa paikalle, pyorittää pari biisiä, käärii ison summan rahaa ja lähtee menemään. Olen vuosia ja vuosia yrittänyt hioa dj-taitojani ja tehdä asiat oikein, joten en arvosta edellä mainittua tapaa.”
Ketkä kuuluvat tällä hetkellä niihin mielenkiintoisiin artisteihin?
”James Blaken uusi albumi on hieno. Samoin DJ Rashad. Sitten on mahtava uusi biisi King Midas Soundilta, jonka pitäisi soida kaikilla radioasemilla, mutta eipä vain soi. Siihen ei kukaan koske pitkällä tikullakaan. Fabricin uusin kokoelma (Fabric 69: Sandwell District, toim. huom.) on myös fantastinen.”
Mikä sinua inspiroi muusikkona?
”Käveleminen, juokseminen ja surffaus. Vaikka olen luvattoman huono surffaaja. Ylipäätaan ulkoilmassa oleminen inspiroi, sillä olen ollut liikaa jumissa sisätiloissa. Olen paljon Atoms for Peacen kanssa Los Angelesissa, mutta talvet vietän täällä Lontoossa ja huolehdin perheestäni. Olen aina puoliksi jossain muualla ja elän matkalaukusta. Mutta se pitää minut käynnissä. Tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan yhdessa paikassa. Viimeisin suosikkipaikkani on Berliini. Olimme siellä vain pari päivää, mutta se inspiroi valtavasti. Berghain-klubia, jossa soitimme, sanotaan ’teknon katedraaliksi’ tai jotain. Se oli älyttömin klubi, missä olen ikinä ollut. Kun tulimme takaisin hotellille, ihmiset söivät siellä aamupalaa. Muistan ajatelleeni, että olen liian vanha, en pysty enää.”
Kumpi on sinulle tärkeämpi, Atoms for Peace vai Radiohead?
”Tämä on klassinen vaimo ja rakastajatar -asetelma. Kun olen toisen kanssa, kaipaan toista. Atoms for Peace syntyy biitistä: Nigel (Godrich) ja minä vain pidämme hauskaa ja meillä on valtavasti energiaa. Atoms for Peace on enemmän rytmissä kiinni. Mutta Atoms for Peace ei ole bändi, ja Radiohead taas on. Meitä on viisi tyyppiä samassa huoneessa, mikä on vaativaa mutta jännittävää. Radioheadinkin kanssa on tapahtunut uusia, kiinnostavia asioita.”
Mitä on luvassa Radioheadin kanssa seuraavaksi?
”Olemme tauolla, enkä tiedä, mitä tauon jalkeen tapahtuu. Mutta jotain varmasti, myöhemmin tänä vuonna tai viimeistään alkuvuodesta 2014.”
Atoms for Peacellahan on muuten suomalainen äänimies. Millainen hän on?
”Mikko! Hän on huipputyyppi ja loistava äänimies. Hitto vie, hän oppi käyttämään rumpukonettani tunnissa, minulta se vei kuukauden.”
Haastattelu on luettavissa kokonaisuudessaan Rumbassa 6-7/13.