Mitä saadaan, kun naitetaan Eppu Normaali The Nationalin kanssa?

Lopputulos voisi hyvin olla jotain Pimeyden kaltaista. Viimevuotisessa Tulevaisuuden tusina -äänestyksessä menestynyt Pimeys on tehnyt vaikutuksen indie-intoilijoihin ja musiikkialan työläisiin. Yhtye haluaa tavoittaa seuraavaksi keskikentän suomirockia kuluttavan kansan.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Ilkka Saastamoinen

Löytyykö suomirockin tulevaisuus New Yorkista? Näyttäisi nimittäin siltä, että nykytrendien mukaista suomirockia tehdään sekoittamalla Brooklynin indiesävyjä perinteiseen suomalaiseen mollijollotukseen.

Brooklyn-soundeilla viitataan tässä yhteydessä erityisesti The Nationalin surumielisiin säveliin, jotka suomalaisyleisö on ottanut omakseen ja suomalaismuusikot vaikutelistalleen. Havaintoesimerkiksi sopii Pimeys, jonka oheisessa ”Kolme tärkeää levyä” -listassa Eppu Normaali ja National komeilevat somasti allekkain.

Miten on, Pimeyden kitaristi-laulaja Pekka Nisu, yrittääkö Pimeys istua kahdessa pöydässä ja yhdistää trendikkään indiesoundin perinteiseen suomirockiin?

”Ei nyt ihan suoranaisesti. Mutta kun kerran sanoit, niin aika hyvinhän levyllä kuuluu ensin National-vaikutteita ja seuraavassa biisissä Eppuja”, Nisu vastaa.

”Jos meitä sanoisi Suomen The Nationaliksi, olisi se aika kumma vertaus, kun levyllä on niin paljon muutakin. Mutta ei se mikään loukkaus olisi.”

Tällainen usean kohdeyleisön suuntaan kumartaminen olisi joka tapauksessa Pimeydelle tyypillinen siirto – ainakin jos uskoo Olavi Uusivirtaa.

Laulaja-näyttelijä Uusivirta ja Pimeyden laulaja-kosketinsoittaja-näyttelijä Joel Mäkinen ystävystyivät Teatterikorkeakoulussa. Uusivirta kertoo arvostaneensa kaverinsa musiikkia aina herran edellisestä bändistä, oudompaa progerockia soittaneesta Nick Arse and the Arsenicksista saakka.

”Uskon, että Pimeys haluaa valloittaa koko Suomen. Bändillä ei ole mitään halua pysyä marginaalissa eikä elitistimeininkiä menestyksen esteenä. Heillä on varmasti tavoitteena tehdä musiikkia ennemmin koko kansalle kuin pienelle mutta uskolliselle, Suvilahdessa viihtyvälle kansanosalle”, Uusivirta sanoo ja jatkaa:

”Nyt, kun yhtyeellä on on tekemisen meininki päällä, sitä kannattaisi pitää yllä. Isoin uhka bändille on tavallisesti sen jäsenten muu elämä: opiskelut, päivätyöt, perheet ja sellaiset. Pimeyden tyypit ovat vielä siinä elämänvaiheessa, että he voivat priorisoida yhtyeensä tärkeysjärjestyksessä korkealle.”

Onko Pimeys siis tavoittelemassa kunnianhimoisesti suurten yleisömassojen suosiota? Pekka Nisu puhuu aiheesta pyöreämmin, mutta ei hänellä näytä olevan mitään ajatusta vastaankaan.

”Ei meillä ole mitään viisivuotissuunnitelmaa. Pitää vain tehdä sellaista musaa kuin tykkää, ja jos joku tykää, niin hienoa”, Nisu aloittaa.

”Musiikissamme on eittämättä tarttumapintaa monenlaisille kuulijoille, mutta kompromisseihin emme halua ryhtyä. Ei ole kiinnostusta hommata mitään sekundaräppäriä levylle feattaamaan vain, koska just tänä kesänä se on muotia. Pimeyden soundi on ilman kompromissejakin sellainen, että isompi yleisö voi löytää luoksemme.”

Pimeys voi olla kiinnostunut tavoittelemaan radioyleisön huomiota, mutta sen laulajat eivät hakeudu järin määrätietoisesti valokeilaan. Yhtyeen Muut on jo menneet -debyyttilevyltä ei välttämättä edes huomaa, että sillä on jaettu lauluvastuu kahden laulajan kesken, niin samanlaisilta Nisun ja Mäkisen äänet kuulostavat.

”Se on ihan hyvä, sillä levystä haluttiin eheä ja yhtenäinen. Joel ja minä laulamme kumpikin omat biisimme, ja biisien tekijän voi tunnistaa vähän erilaisista tyylikeinoista, yksityskohdista ja sanoituksista”, Nisu sanoo.

Sanoituskeskeisyys onkin yksi tekijä, joka sitoo Pimeyden tiukasti perinteisen suomirockin jatkumoon. Nisu nimeää omiksi esikuvikseen Gösta Sundqvistin ja J. Karjalaisen kaltaisia vanhan liiton sanaseppoja, joiden tavaramerkkinä on sulavasti sointuva kielenkäyttö.

”Minä käsittelen tällä levyllä paljon lähtemisen teemaa, ja sanoituksissani seikkailee aina vain yksi hahmo. Esimerkiksi käyvät aloituskappale Pimeys ja päätösbiisi Katalonia. Joelin laulut ovat enemmän pieniä näytelmiä, joiden näkökulmahenkilöinä on erilaisia hahmoja. Näitä ovat vaikkapa Kunnia ja Siitä on jo kauan”, Nisu sanoo.

Toteavampaa ja karumpaa sanoitustyyliä suosivat lauluntekijät ole Nisun mieleen, mutta Mäkinen on viehtynyt esimerkiksi Samuli Putron tuotantoon. Tämä kuuluu hyvin edellä mainitussa Kunnia-kappaleessa, jossa 2010-luvun aikuinen mies pohtii paikkaansa. Isät ja isänisät ovat sotineet ja rakentaneet, mikä on pullamössösukupolveksi parjatun ikäpolven rooli? Kuunnella kohteliaasti äveriään ikäluokan väheksyviä puheita?

”Se on kyllä Joelilta hieno teksti. Kappale sijoittuu jonnekin Pohjanmaalle, ja sen kertoja tosiaan kärvistelee aamuyön tunteina isäkapinan ja eksistentiaalisen kriisin kourissa. Tuollaiset taajamien hiljaiset miehet ovat aika suuri ihmisryhmä Suomessa”, Nisu sanoo.

Pimeyden oheisella vaikutelistalla on kolmaskin nimi, mutta sen vaikutusta ei yhtyeen albumilta suoraan erota. Wigwam on kaukana suomirockista.

Millä tavalla kimuranttia ja korkealentoista englanninkielistä rockia tehneen orkesterin vaikutus kuuluu Pimeyden levyltä?

”Ehkä se proge kuuluu asenteessa ja tinkimättömyydessä. Ja onhan esimerkiksi Näin sinut unessa -biisi pehmeämpää, hämyisempää ja pop-muotista poikkeavaa kamaa”, Nisu sanoo.

”Wigwamia ja Eppu Normaalia yhdistää se, että niihin molempiin liitetään paljon tyhmää lokeroimista. Että tuo bändi edustaa jotain arvomaailmaa, eikä sitä sen vuoksi voi kuunnella. Minusta on typerää karsastaa jotain bändiä siihen lyödyn leiman vuoksi. Eput ovat multaisia jätkiä, ja niin olemme mekin. Emme yritä olla mikään siisti ja trendikäs bändi, vaan olemme mitä olemme. Ja se on helvetin siistiä.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 5/13.